*klik* siellä, *klik* täällä, joka paikassa *klik*.

Suunsa kannattaa aukaista. Näin opetti jo pienenä isosiskonsa, joka piilotti ujoutensa pikkusiskoaan komentamalla, niin että pikkusisko sai aina mennä tuntemattomilta uimarannoilla kysymään paljonko kello on? Pidempään olen jo haikaillut uuden kameran perään. Sellaisen kameran, jonka voi napata vain mukaansa, eikä tarvitse suunnitella etukäteen miten ja milloin kamera laukkuun päätyy. Canonin järkkäri palveli hyvin, eikä siinä sinänsä mitään vikaa ollut, mutta… Se oli painava iso möhkäle. Kun kädet ovat mitä ovat, ja niskahartiaseutu samaa sarjaa (eli huonoa ö-luokkaa), ei möhkäleitä paljon mukana raahata. Kyllähän sillä tuli kuvattua monia tärkeitä hetkiä, kuten ensimmäiset valokuvat siskontytöstäni noin kahdeksan tunnin ikäisenä. Mutta paljon oli hetkiä, jolloin olisin halunnut kameralla kuvailla, mutta vammakäteni jarruttivat suunnitelmia. 

Pari viikkoa sitten aukaisin suuni kunnolla suureksi ja avoimeksi. Muutamien sähköpostien, puheluiden, viestien ja keskusteluiden jälkeen oli suunnitelma selvä: vanha järkkäri ja objektiivit myyntiin isälle, uusi kaupasta itselle.

 

Passeli kamera, joka täytti toivomani kriteerit löytyikin nopiaa, vaikka mielessä ensin hieman toinen malli olikin. Maanantaina kotiin muutti Olympus OM-D E-M10 Mark ll, kera muutaman objektiivin. Tähtäimessä on toki laajentaa objektiivivalikoimaa hieman myöhemmin, mutta näillä kahdella nyt jälleen alkuun. Mitä kameraa olen kotosalla hetkisen kerennyt testailemaan, olen todella tyytyväinen valintaani. Lähes joka päivä olen avustajalleni hehkuttanut, että hei tää tekee näinki ja näin, vaaau! 

 

 

Kamera tarvitsi toki myös hihnan. Nahkaisen. Etsyä selailin vaikka kuinka paljon, ja muutama vaihtoehto kustomoiduin yksityiskohdin olikin jo ostoskorissa, mutta päätin tsekata vielä kotimaisen tarjonnan. Nopeasti löytyikin Field day, jonka valikoimasta olisin voinut ottaa… No hmm kaikki. Kamerahihna on välttämätön, kun käsien puristusvoima ei parhain, ja erinäisten ongelmien vuoksi tavaroita tippuu käsistä vähän väliä. En myöskään aina jaksa laittaa kameraa laukkuun, ja sieltä takaisin nostaa. On paljon helpompaa, kun kameran voi heittää kainalon alitse selän puolelle hengailemaan.  

 

Keväälle ja syksyllekin on jo tiedossa muutamia projekteja, joihin kamera kuuluu olennaisena osana, mutta tämä kaveri tulee toki mukanani muutenkin hiihtelemään. Blogin puolellekin on siis mahdollista saada muutakin kuvamateriaalia, kun vain vanhoja Instagram kuvia. 

 

Jossain vaiheessa olisi hienoa käydä valokuvauskurssisysteemi, tai ihan vain saada manuaalikuvaukseen opetusta. Kun vain aikaa on, pitää alkaa selvitellä asiaa, siihen asti mennään nykyisillä tietotaidoilla.