Koti.

Kodin merkitys on kasvanut viime vuosina minulle suuresti. Nuorempana olin useampaan otteeseen koulumatkoilla, jolloin yövyttiin isäntäperheissä. Lukioikäisenä olin kaksi kertaa kesävaihto-oppilaana. Välivuotena asuin ja työskentelin au pairina. Kahtena vuonna työskentelin Saksassa joulumarkkinoilla viisi viikkoa ja jaoin sekä huoneeni, että koko asunnon useiden henkilöiden kesken.

 

Viime vuosina olen jakanut sairaalahuoneen monien potilaiden kanssa. Vailla yksityisyyttä, vailla omia virikkeitä, vailla vapautta, vailla rauhaa, vailla niitä todella pieniltä tuntuvia asioita.

 

 

Yksi ihanimmista tunteista kotona on se, että oven voi sulkea. Ovi voi pysyä kiinni, ja itse päättää kuka astuu sisään. Tämä ei ole aina ollut niin itsestään selvä asia. Saa olla omassa rauhassa, juuri silloin kun haluaa. Päättää itsenäisesti asioista.

 

 

Mutta ei täysin. Nykyisin en ole vain minä yksin kotonani tekemässä ja päättämässä, vaan myös tukipalvelut. Henkilökohtainen avustaja työskentelee luonani kolmesti viikossa, tehden asioita joita tekisin, mikäli vain niihin vielä kykenisin. Tähdet taivaalla tai valaat valtamerissä olivat kyllä oikeissa asemissa, kun avustajaa valitsin, aivan oikea henkilö astui elämääni ja kotiini. 

 

 

On joissain määrin välillä nöyryyttävää, kun joku toinen henkilö astuu kotiisi tekemään arviota. Arviota siitä, mitä ongelmia sinulla yksin asuessasi on, ja miten voitaisiin auttaa, vai tarvitsisitko edes apua? Omassa kodissa kuitenkin korostuu itsemääräämisoikeus, koska se on minun tilani.

 

 

Elokuussa tuli täyteen kahdeksan vuotta tässä asunnossa asumista. Asunnossa, jota minä kutsun kodikseni. Juuri sopivasti neliöitä, sopivia ratkaisuja, ja isoin osin myös minun näköistäni. Toki mikäli omistaisin asunnon, tekisin heti muutamia isompia muutoksia, mutta juuri nyt se on hyvä. Hyvä minulle. 

 

 

Sisustus on aina kiehtonut minua, ja puhelimessani on lista asioista mitä aion sitten joskus tulevaisuudessa hankkia. Tiedän myös tarkalleen millaisen asunnon sitten joskus haluaisin, eri asia vaan on se, täytttisivätkö kunnianhimoiset tavoitteet. Joiltain osin kuitenkin, varmasti.

 

 

Jos kuvat osaisivat kertoa, kertoisivat ne kodistani monia asioita. Kuten sen, kuinka useimmiten musiikki soi. Kuten sen, kuinka pieni koirani on muuttanut joitain sisustusratkaisuja. Kuten sen, kuinka ystävien kylään tullessa on keittiössä usein valmistettu jotain syötävää. Kuten sen, kuinka olohuoneen mustalla sohvalla istuen kirjoitettiin suurin osa opinnäytetyöstä. Kuten sen, kuinka usein olen uupuneena vangittuna viettämään päivää sänkyalkovissa. 

 

 

Osa asuntoni tavaroista kertoisivat tarinoita ympäri maailmaa. Osa taas on nostettu olohuoneessa pahvilaatikosta suoraan käyttöön. Osalla on suurta tunnearvoa. Osa taas täysin höpsöjä.

 

 

 

Kotonani saan ja pystyn olemaan ihminen. Aivan omanlaiseni. Saan olla tekemättä tiettyjä asioita, saan huokaista. Mutta saan myös syödä jäätelöä suoraan purkista.

 

 

 

 

 

 

Jos olisin täysin terve, muuttaisin kodissani asioita. Veisin kaikki tarvitsemani apuvälineet pois. Piilottaisin kaikki täynnä olevat kansiot, joiden sisällä lääkäritekstejä, jonnekin kellariin. Laittaisin enemmän rahaa lentolippuihin, enkä kotona pärjäämiseen. Vaihtaisin kotini lähemmäs pientä kummityttöäni, jos ei tarvitsisi pohtia niin paljoa kaikkia tärkeitä kuntoutus- ja hoitojuttuja. 

 

 

Mutta silti, nyt juuri, tämä on minun kotini. Asunto jossa elän. Asunto jonka ovessa lukee minun nimeni, eikä nelosen kakkonen. Asunto jolla on aina aikaa minulle, vaikka minulla ei olisikaan sille.

 

 

Tämän päivän yksi suunnitelmista on selvä: hakea kehystämöstä kolme uutta taulua valokuvaseinälle, johon avustaja saa lyödä taulukoukut. Lisää muistoja ja tunnelmia asuntoon, jota kutsun kodikseni.