Kun kipupotilas tatuoinnin otti.
Kysymys esitetään jokaisella kokemuskoulutusluennolla:
”Miten olet pystynyt ottamaan nuo tatuointisi?”
Koska silloin minä saan päättää kehostani. Minulla ja kehollani on kovin ristiriitainen suhde, emme tule hyvin toimeen, eikä mieleni koe kehoani turvalliseksi asiaksi. Silti samaa elämää me elämme, kehoni ja minä. Minä olen päättänyt koristella ihoani kuvin, samoin kuten olen päättänyt koristella tauluin asuntoni seinät. Ottaessani tatuointia päätän minä kehostani, eikä kehoni minusta. Monimutkaista, tiedän.
”Jos se on jotain mitä haluat tehdä, eikä jotain mitä sinun pitäisi tai täytyisi, voit sen myös tehdä.”
Näillä sanoin olen saanut käydä ottamassa tatuointia sairaalasta käsin, kolmena kertana. Tämän sairaalahoitojakson aikana olen käynyt kaksi kertaa päivälomalla tatuointistudiolla. Toisella kertaa ääriviivat, toisella väritys. Halusin ottaa tatuoinnin, joten sain sen myös tehdä. Ei siinä sen ihmeempää.
Olen saanut osakseni kauhistelua, kuinka olen uskaltanut ottaa tatuointeja, vaikka lepokipuni ovat kovat kellon ympäri? Mikäli pelkäisin tehdä asioita kivun vuoksi, en tekisi mitään. Toki tervettä maalaisjärkeä saa käyttää asiassa, kuin asiassa, mutta minä en jaksa pelätä kaikkea. Vaikeasta ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä kärsivänä on mieleni jo täynnä erilaisia pelkotiloja, välillä myös minä haluan olla vapaa.
Tatuointini kuvastavat minua, aivan kuten tauluni olohuoneen seinällä. Minä olen tehnyt valinnan verhota kipeää kehoani kuvin, joista pidän. Koen oikean käteni todella hankalaksi, eivätkä aivonikaan sitä normaaliksi aisti, joten miksei jotain mukavaa edes ulkopuolelle? Tarkoitukseni ei kylläkään ollut värittää koko hihaa, mutta kas kummaa kun yksi asia johtikin toiseen.
Kehoni saattaa kertoa sairasta historiaa, mutta ihoni kertoo tarinoita. Oikeasta kädestäni on muodostumassa tarinakäsi, josta löytyy hahmoja jos jonkinmoista. Kuka tietää mitä kaikkea käteen eksyykään…
Seuraava tatuointiaika on jo varattuna, mutta sitä ennen tekisi mieli… Lävistystä.
