Kun minä hymyn kasvoiltani riisuin.
”Mä olen Anna, ja mä näyttelen joka päivä tervettä.”
Näillä sanoin minä viime kesänä itseni teatteriproduktiossa esittelin. Se on ollut minulle tuttua jo pitkään. Täysin tavallista. Minun elämää. Mutta kuuluuko sen niin olla? Minä saan sen määritellä, yksinomaan minä, ei muilla siihen sanomista ole.
Hymy, sinnikkyys, reippaus, sitkeys. Ne sanat ovat olleet kehooni ja kasvoihini jo pitkään leimattuina, ja itse olen mustetta niissä vahvistanutkin. Sanon sen valehtelematta:
”Olen tottunut feikkaamaan. On helpompi feikata, ja mennä täysillä. Mielummin hymy kasvoilla lujaa, kuin todellisena omia rajojaan kunnioittavana.”
Kipu ei ole ystävä, siitä ei saa kaveria. Se on kuitenkin läsnä koko ajan, joten sitä tervehtii. Kivun tunnistaa, ja tervehtimiseen ei aina edes ole tarvetta, sillä se ei koskaan pois lähde. Kipu vain on. Kipu puristaa kahleillaan raajojani yhä tiukemmalle ja tiukemmalle. Metalliset kehät puristuvat kehooni, kuin vanhaa tammitynnyriä kasassa pitäen. Kipu pakottaa kudoksiani sisältäni repeytymään. Pienin hiljain ärsyttävin ottein, kuin paperia hiljaa repisi. Palasin. Pienin. Satuttavin. Kipu käskyttää pienet ukot kehoani sisältäpäin tulipäisin keihäin tuikkimaan. Tuikkaus sinne, tuikkaus tänne. Säkenöivää vahingoittamista, josta kauneus on kaukana. Kipu ottaa tulen nuotiosta. Se tulta ihon pinnalla sivelee. Ennen sitä se on toki rautakaupasta hiekkapaperia varastanut, ja sillä ihoa rikki repinyt. Kipu ottaa suuren ääniraudan, ja asettaa sen kerta toisensa jälkeen ohimolle, välillä raajoihin, välillä joka puolelle samaan aikaan. Kipu ottaa jäädytetyn metalliputken. Se poistaa luusi kehostasi, ja asettaa tilalle tuon kovan kylmän putken. Kipu katsoo sinua ylhäältä. Se kasvattaa lonkeroitaan, ja yrittää kietoa sinut kylmään raastavaa syleilyynsä. Kipu. Se on.
Monin tavoin vahingoitettu. Eteenpäin piiskattu. Selän takana haukuttu. Huonoksi lattian rajaan huudettu.
Kun hymyily ja reippaus on ollut valttikortti pitkään, ja kiltteydellä on lisäpisteitä saanut, on voinut itseään pitkälle viedä. Mutta kipu. Kipu mukana kulkee, ja rajoja ympärilleen asettaa. Ei laastari kaikkia haavoja paranna, mutta ensiapuna se voi pitkääkin mukana kulkea. Laastarin takana oleva haava kuitenkin itsestään koko ajan hieman muistuttaa. Tykyttäen. Vihloen.
Osallistuin eilen erääseen valokuvaprojektiin. Varsinaisen projektikuvauksen jälkeen minusta otettiin vanhalla filmikameralla potrettikuva. Ihan sellaisena kuin itse olen. Kuvaushetkellä luulin hymyileväni. Luulin olevani reipas. Mutta samaan aikaan hieman toivoin, että kuvasta kävisi ilmi myös se haikeus. Kuva toikin esille sen mitä reippauden ja hymyn takana piilee.
Minä paljaana. Minä väsyneenä. Minä kipuisana. Minä haavoittuvaisena. Minä vahingoitettuna. Minä uupuneena. Minä raakana. Mutta kuitenkin se pilke silmäkulmasta löytyy. Vahvuus ja sinnikkyys, ne mukana vieläkin ovat.
Olen kiitollinen tästä potrettikuvasta. Voin rehellisesti sanoa, että se olen minä. Raakana. Ilman kiiltokuvien glitteriä. Ilman teeskennelttyjä tunteita. Ilman häiriötekijöitä. Ilman monta kymmentä kuvaa, joista valitaan yksi sopivin.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö hymyilisi. Ettenkö olisi sinnikäs. Ettenkö reippaana matkaani jatkaisi. Paljas saan silti olla.
Tämä olen minä, nyt.
Kuva: Saša Mustonen