Kun ystävä taistelee.
Laitteiden piippaukset, sairaanhoitaja istumassa nurkassa vuorokauden ympäri, letkuissa virtaavat nesteet, ohuet verhot potilaspaikkojen välissä, ikkuna josta katsoa vain ulos, roikkuvat vaatteet, lommoille painuneet posket, ystävä jossain siellä kaiken keskellä. Niin, olen kohdannut tämän näyn useaan kertaan ystävänä, ja jokainen kerta se riipaisee. Syömishäiriö tuhoaa henkilöä pala palalta, kunnes jäljelle jäävät vain kuoret, joiden tulisi kehonsa jälleen täyttää ja mielensä eheyttää. Asia on vain harvoin niin helppoa.
Kun toinen taistelee, kyyneleitä nieleskellen kertoo yrittävänsä, voi oma olo olla voimaton. Miten ihmeessä voisin olla tukena tämän kaiken keskellä, kaikuvatko sanani vain pimeyteen, vai voiko niissä nähdä valonpilkahduksia? Riistävintä kaikkien näiden vuosien aikana on ollut se, että tiedän ystäväni yrittävän. Hän taistelee, mutta esteeseen kompuroidessaan syyttää vain itseään, kuinka antoi sille hirviölle jälleen vallan. Ei hän ole hyllyltä valinnut itselleen tätä, ei hän saa nautintoa siitä, että sairastaa. Tiedän hänen tekevänsä kaikkensa, kaikkensa sen eteen että jaloilleen pääsisi. Jaloilleen, jotka jaksaisivat kantaa pidemmälle.
Minä pelkään. Pelkään sitä, että ystäväni äiti soittaisi minulle ja kertoisi, että neloshuoneen ryttö olisi perhosen siivin pois lentänyt. Pelkään sitä, että jäisin yksin neloshuoneeseen ilman ystävääni.
Kuva: Matti Härö
Syömishäiriön hirviö ulottaa lonkeronsa syvälle moniin eri tilanteisiin. Kyse ei ole siitä, että ystäväni haluaisi olla pienikokoinen, ei se on se hirviö joka tekoja sanelee. Olen ollut useampaan otteeseen tilanteessa, jolloin olen kokenut olevani hankalassa välikädessä hirviön kuristaessaan ystäväni kehoa. Kun sairaanhoitaja poistui huoneesta ja jätti meidät kahden, oli hirviöllä tarve nousta sängystä ja etsiä alalaatikosta jotain. Tiesin sen olevan kiellettyä, mutta kuinka vaikeaa voikaan olla yrittää pyytää ystävää makaamaan aloillaan sängyssä, jolla toinen on jo viikkoja maannut? Yritin, yritin aina jotta hirviön teot eivät sairaalassa meidän väleihin vaikuttaisi, mutta olihan se raskasta. Jälkikäteen ystäväni on sairaalahoitojaksojen jälkeen pyytänyt minulta anteeksi sitä, miten on toiminut mielestään epäreilusti minua kohtaan tuollaisissa tilanteissa. Mutta enhän minä häntä voi syyttää, ei hän ole syyllinen tekoihin joihin ei voi itse täysin vaikuttaa. Myönnän kyllä, että edellä mainitun tyyliset tilanteet olivat hankalia. Tahdoin ystäväni pitävän sovituista säännöistä kiinni, mutta minä en halunnut olla se joka rajoittaa tekemisiä, toisaalta taas en halunnut hoitajan jäävän huoneeseen, jotta ystävänikin saisi pienen hengähdystauon sairaalamaailmasta. Se mikä on tuntunut kaikista pahimmalta, on ollut hoitohenkilökunnan muutamat töykeät kommentit. Minä toki tunnen ystäväni paremmin, kuin satunnainen hoitaja, mutta se ei oikeuta tölväisyihin ja kiusaamiseen. Kaiken sen hirviön keskellä hän on kuitenkin oma itsensä, tyttö joka tappelee kovempaa kuin Pikku Myy.
Yksi asia, jota odotan tällä hetkellä eniten on se hetki, jolloin vien ystäväni kahvilaan. Kesällä sairauden ottaessa tytön taas tiukempaan otteeseensa, esitti hän minulle pyynnön. Minä saisin valita ajankohdan, kahvilan, sekä leivokset ja me yhdessä nauttisimme niistä. Pieni asia jollekin, suuri askel toiselle. Tämä hetki odottaa vielä, odottaa kunnes hän sairaalasta jälleen kotiutuu. Siihen asti me viestejä vaihdamme, niin hyvistä kuin huonoistakin hetkistä, ja välillä sinne neloshuoneeseen maailmaa pakenemme.
Vaikka Pikku Myyn nyrkit tappelevat syömishäiriön hirviötä vastaan, minä silti pelkään. Pelkään, mutta samalla toivon ja aina erotessamme sanon sen perinteeksi muodostuneen ilkikurisen sävyn saaneen sanan: ”Tsemppiä!”
Aiheesta aiemmin: Huoneessa 4. #Älälaihduta