”Lähetän sulle yhden kuvan.”
Tammikuussa 2014 makasin kivuissa sairaalaosastolla. Edeltävänä syksynä olin jo viettänyt paljon aikaa sairaalassa, ja joulukuussa oli tehty iso leikkaus. Tammikuun piti olla minulle lepokuukausi kahden ison leikkauksen välissä. Sitten tapahtuikin jotain. Olin aamupäivän lepäillyt kotona, ja iltapäivän tehnyt opinnäytetyötä parini kanssa. Illalla kuitenkin alkoi äkillinen kova vatsakipu, ja aika nopeaa kävi itselleni ilmi, että kaikki ei ole okei. Istuin illan ensiavussa, yöllä minut siirrettiin tarkkailuun makoilemaan ja odottelemaan leikkausta. Oltiin tehty päätös, että aamulla leikataan umpisuoli. Tulehdusarvot eivät kuitenkaan olleet nousseet, joten aamulla mietittiin muita mahdollisuuksia sille, mikä minua voisi vaivata. Aamupäivällä tutkimuksissa selvisi, että munasarjakysta oli revennyt ja vuotanut vatsaonteloon. Siirryin osastolle tarkkailuun ja kivunhoitoon.
3,5 vuotta vanhempi siskoni on aina ollut suojelusenkelini, pikkusiskostaan huolehtivainen. Olin ollut osastolla muutaman päivän, kun siskoni erään puhelun aikana sanoi: ”Lähetän sulle yhden kuvan.”. Heti kun hän sanoi nuo sanat, arvasin mitä voisi olla tiedossa. Kun avasin kuvan puhelimessani, näin heti että olin oikeassa. Kuvassa oli pienen papusen ultraäänikuva. Minusta tulisi täti. Soitin siskolleni heti takaisin, onnenkyyneleitä silmissäni. He olivat päättäneet odottaa vielä muille kertomista, mutta halusi jotenkin ilahduttaa minua tilanteissani. Tuo uutinen olikin suuri ilahdus, ja tietyllä tapaa toivon kipinä vuodesta selviämiseen.
Kesällä 2014 otin valokuvia mökillämme raskaana olevasta siskostani, ympäristössä, joka meille molemmille rakas. Seuraavana aamuna, ollessamme siskoni kanssa kahdestaan aamupalalla, muiden vielä nukkuessa, katsoi siskoni minua: ”Haluttaisiin kysyä sulta T:n kanssa, että voisitko sä tulla vauvan kummitädiksi?” Tottakai suostuin, tähän astisen elämäni hienoin titteli.
Elokuun lopulla 2014 syntyi pieni temperamenttinen tyttö maailmaan, tyttö joka on ollut kovin rakas jo ennen syntymäänsä.
V on aina ollut höpsö. Höpsö, mutta päättäväinen, hieman hassukin. Neiti jolle olen laulanut varmaan tuhat kertaa ihahaa laulun, sillä sitä laulaessa hän jo aivan vauvana rauhoittui. Nykyisin tuo pieni vauva on jo touhukas taapero, joka osaa myös välillä komentamisen taidon. Jos laulu lakkaa, tulee neidin suusta aina tomera äännähdys, että laulun ei sovi loppua, reippaasti jatkamaan vain!
Tuo pieni höpsö neitinen ja hölmö koirani ovat hyviä ystäviä keskenään, rakastavat toisiaan hieman liiaksikin. Viikottain soittelemme siskoni kanssa Facetime-puheluita. Tai no minä ja siskoni emme niinkään näy ruuduissa, vaan koirani ja pikkuneiti. Kun pikku V näkee koirana naaman, juoksee hän heti antamaan ison märän suukon, jonka jälkeen vielä silittelee äitinsä iPadia, aivan kuin silittelisi koirani turkkia.
On asioita joita en voi pienen kanssa käsieni vuoksi tehdä, mutta paljosta en halua luopua. Mielummin teen hänen vuokseen liikaa, ja kärsin hieman enemmän myöhemmin, mutta kun olen hänen kanssaan, tahdon antaa hänelle kaikkeni. Välillä on myös kiva saada pieni hämmennyksiin. Kun sama kirja on luettu viisi kertaa perättäin, voi kielen välillä vaihtaa suomesta saksaan tai vaikka ruotsiin.
Lapsenvahtina ollessani laitan pienen usein nukkumaan. Kun rakas pieni halaa tiukasti rakasta yöleluaan, ja painautuu minuun kiinni, en voi ajatellakaan kipuja tai huonoa oloa. Ainoa ajatukseni on kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että saan olla tämän pienen elämässä. Laulan hänelle muutaman laulun ja keinutan sylissäni. Sänkyyn laskiessani pysyn vierellä vielä hetken, kättäni hänen selkänsä päällä pitäen. Tasainen tuhina sängystä yön pimeydessä, on yhtä kallisarvoista ja kaunista, kuin tuikkivat tähdet taivaalla.
