”Mikä on muuttunut?”
Otsikon kysymys tipahti eilen yllättyneenä erään henkilön huulilta. Kysymyksellään hän tarkoitti sitä, mitä on tapahtunut, kun olen nyt yhtäkkiä hyväksynyt. Hyväksynyt apua. Hieman. Edes vähän. Tavallaan ei ole tapahtunut mitään, tavallaan paljoa.
Kuluneen viikon tiistaina tapasin ryhmän henkilöitä. Joukossa oli muutama, jotka eivät minua entuudestaan lainkaan tunteneet. He kyselivät minulta hieman henkilökohtaisen avustajan työnantajana toimimisesta, ja avun vastaanottamisesta sillä tavoin. Kerrottuani hieman tilanteista, sanoi toinen heistä ettei ikinä haluaisi tuollaista, hän kun tahtoo pärjätä itse, tehdä itse kaiken. Niin haluan minäkin, ja vielä enemmän! Minä olen vaativa. Minä olen myös liian kiltti. Minä mielummin vahingoitan itseäni, kuin aiheutan toisille mielipahaa. Minä teen. Minä suostun. Minä teen vielä enemmän. Paitsi sitten, kun jossain kohtaa tulee stop. Useampi henkilö ympäriltä mainitsee, kuinka nyt todellakin tarvitsisi jonkun muuttua, tai matto riuhtaistaan jalkojen alta niin että sitä löytää itsensä lattialta kompuroimasta. Kesti muutama vuosi ennen kuin suostuin avustajaan. Kesti monta kuukautta ennen kuin suostuin kantamaan asuntooni ruman sinistä suihkujakkaraa. Kesti monen monta vuotta, ennen kuin suostuin siihen että osaavaa hoitoa voitaisiin hakea eri teitä, ja sitä saa vaatia. Kesti liian kauan ottaa vastaan apua, ja kestää vieläkin.
Yhä edelleen koen avun vaikeaksi. Todella vaikeaksi. Minä voin auttaa kyllä muita, mutta minua ei tarvitse auttaa. Voin kyllä neuvoa muita, kuinka avun vastaanottamisessa ei ole mitään häpeää, mutta itse en neuvojani osaa noudattaa. Kamppailen tämän asian kanssa koko ajan, joten puhuessani avun vastaanottamisestani tunnen häpeää. Häpeää, syyllisyyttä, heikkoutta, huonoutta. Silti, sanon yhä edelleen avustamisena olemiseen liittyen: ”Olen menettänyt paljon itsenäisyyttä, mutta myös saanut paljon itsenäisyyttä takaisin.”
Niin, mikä tässä on nyt sitten muuttunut, kun nyt suostuinkin esimerkiksi laittamaan pyöriä pyörimään (heh heh) pyörätuoliasiassa, vaikka siitä oli minulle jo pidempään puhuttu. Tarkkaa, mitään suurta syytä en osaa sanoa. Osaan sanoa vain sen, että niin monet eri henkilöt ovat asiaa suositelleet, vaikka eivät ole tienneet toistensa mielipiteistä, eivätkä myöskään ole tienneet kaikkia asiaan vaikuttavia taustatekijöitä. Ehkäpä tähän liittyy myös sama asia kuin avustajassa: ”Itsenäisyyttä menettäen, voin saada myös lisää itsenäisyyttä.”
Niin, ei näihin yksinkertaisia vastauksia ole. Moni asia vaikuttaa toisiinsa, halusipa tai ei. Useat asiat elämässä ovat prosesseja. Pitkiä sellaisia. Niitä ei saa sormiaan napauttamalla tuosta noin vain, mutta vaikka olisi jossain prosessissa pidemmällä, ei se tarkoita sitä että kaikissa olisi yhtä pitkälle päässyt. Niinpä minäkin olen vielä minä. Omanlaiseni henkilö, jolla on pitkä matka vielä edessä, jotta itselleen matkasta hieman helpomman suostuu tekemään. Kuten alla oleva kuva korustani kertoo, ei kaikkea tarvitse niellä, ei kaikkeen tarvitse suostua, ei aina tarvitse. Silti jokin voi muuttua.
