Mitä minä teen?

Lusikoita kiitos.

Se on yksinkertainen pieni kysymys, kysymys johon minulla ennen oli helppo vastaus. Nykyisin tuo kysymys on yksi inhottavimmista, mutta vaikka siihen vastaaminen katkeran suolaista onkin, vastaan hymyillen. 

"Mitä sä teet?"

Lähes kaikissa tilaisuuksissa, joissa tapaa vähänkin vieraampia henkilöitä, nousee tuo kysymys usein jo keskustelun alkuvaiheilla esille. Siihen on yksinkertaista vastata mikäli elämäntilanne tarkoittaa töissä käymistä, opiskelua, vanhempainvapaata, tai vanhuuseläkettä. Mutta, mutta mitä jos ei tipahda mihinkään noista vaihtoehdoista? Kuinka selittää lyhyesti tilannettaan, varsinkin vielä silloin, kun kysymykseen vastata ei haluaisi.

Pitkän pitkällä sairaslomalla työ- ja opiskelukyvyttömänä, jolloin sairaudet sanelevat pitkälti viikko-ohjelman. Toimintakyvyn alentuma, jota paikkaamaan useat eri vammaispalvelut astelevat. Ei ole lyhyttä ja tarpeeksi informatiivista vastausta, joka sisällyttäisi sen, mitä oikeasti teen. Lyhyin vastaus minkä voisin antaa, mutta joka poikisi liian monta lisäkysymystä olisi:

"Yritän jaksaa jaksaa."

Kuullostaa brutaalilta, mutta lähimpänä totuutta taitavat nuo kolme sanaa olla. Se vastaus minkä lähes aina annan, se käsittää vain ne asiat mitä pienillä voimavaroillani yritän toteuttaa, usein itseni kustannuksellakin:

"No mä olen potilasjärjestön hallituksessa ja toimin niissä tehtävissä useimmissa eri jutuissa. Käyn heittämässä kokemuskoulutuskeikkaa ja sen lisäksi pidän myös blogia lähinnä sairastamisen maailman näkökulmasta, toisinaan myös yhteistyötä ja sillain."

Jätän vastauksesta pois sen, että suurimmaksi osaksi en tee oikeastaan mitään, ainakaan sellaista mitä itse laskisin merkittäväksi.

Miksi tuo pieni kysymys minua sitten niin häiritsee? Koska minua hävettää. Häpeän todella paljon sitä etten kykene työskentelemään, sitä etten kykene opiskelemaan, sitä etten ole saanut korkeakoulututkintoa, sitä etten voi ylisuorittaa, sitä etten tämän ikäisenä tee oikeastaan mitään. Mutta kaikista eniten, eniten häpeän yksinkertaisesti itseäni. Tiedostan itse, että vaativa persoonallisuushäiriöni pitää ohjaksia tiukasti käsissään. En ajattelisi itse kenestäkään muusta tällä tavoin kun itsestäni, mutta itselleni en osaa armoa antaa, vaikka muille sitä jakelisin.

Se kysymys pitää sisällään niin monia tunteita, sekä odotuksia ja ajatuksia. Joskus voisi keksiä lyhyen ytimekkään vastauksen, joka yllättäisi kysyjän niin, ettei hän enää lisäkysymyksiä esittäisi. 

 

Miksi minä tästä aiheesta kirjoitan, jos se minulle niin vaikea ja hankala asia on? Koska en ole ainoa, en. Puhallan sanat äänitorveen, lähettäen aidon hymyn niille kaikille, jotka nolostuen sanoja vastaukseksi sopertelevat.

 

//Lusikoita kiitos. löytyy myös täältä:
//FACEBOOK
//INSTAGRAM
//YHTEYDENOTOT: lusikoitakiitos (a) gmail.com

Kommentit

Torey
Näissä neliöissä

Niin. Se on hassua että sitä on jotenkin nolona jos ei ole työ- tai opiskelumaailmassa antamassa itsestään kaikkea. Itse olen viimisen 6 vuoden aikana ollut enemmän kotona kuin töissä. Tietysti minulla on kaksi lasta ja olen heidän kanssaan ollut kotona äitiyslomat. Mutta osan ajasta olen ollut kotona kun ei ole ollut töitä, tai en ole ollut kykenevä työskentelemään täyspäiväisesti. Minä olen voinut vielä hyvillä mielin silloin vastata olevani kotiäiti. Mutta kyllähän se välillä ihmistä syö, että ei pysty tekemään 40h/työviikkoa kuten moni muu äiti-ihminen. Toisaalta. On myös monia jotka haluavat tehdä lyhyempää viikkoa. Ja myös monta jotka eivät työhön syystä tai toisesta pysty. Ja sen arvostelu on inhottavaa.

Joskus kun ilmotin, että minä en halua antaa työlle kaikkea. Etten halua herätä 5 aikaan ja viedä lapsia aamuyöllä hoitoon sain kuulla "mutta niin tekevät muutkin". Jotkut kyllä, mutta eivät kaikki. Ja jos tiedän että minä en jaksa sitä, ja että äitinä en lapsilleni halua aikaisia aamuja ja pitkää hoitopäivää, se on minun valintani.

a.
Lusikoita kiitos.

Vielä nykyäänkin sitä tupataan ajattelemaan tiettyjen standardien mukaan. Kaikki meistä eivät vain ui samaa virtaa, osa meistä valitsee joko onasta tahdostaan, tai pakon sanelemana eri reitin. 

Valintoihin kuuluisi jokaisella olla oikeus. Mikäli sinulla on itsellesi hyvät perustelut, miksi haluat toimia kuten toimit, niin antaa mennä vain! Jos aina vain tehdään asioita, kuten on aina tehty, ei ole mahdollisuutta muutokselle.

Uns (Ei varmistettu)

Juurikin tuo kysymys on mielenterveysongelmien takia sairauslomalle ja siitä edelleen pitkälle tulevaisuuteen kestävälle kuntoutustuelle siirryttyäni rajoittanut sosiaalista elämääni järkyttävän paljon. Ollakseen siis yksi hiton kysymys.

Olen vältellyt luokkakokouksia ja vanhojen tuttujen näkemistä, ettei tarvisi kertoa totuutta tilanteesta tai kierrellä ja kaarrella pois aiheesta puolitotuuksilla. Olen skipannut illanviettoja, koska uudet tuttavuudet olisi tuon kysymyksen laukaisseet ilmoille, eikä minulla siihen olisi ollut vastausta. Ainakaan sellaista jonka olisin voinut kertoa ilman häpeää, selittelyä ja sääliviä katseita.

Yksi hiton kysymys (ainakin minun päässäni) erottaa minut muusta ikäluokastani, todistaen etten ole saavuttanut asioita, joita minun olisi "pitänyt" jo saavuttaa opiskeluiden, töiden ja elämän suhteen. Yksi hiton kysymys hävettää niin paljon että se edelleen rajoittaa elämää, vaikka olen tehnyt paljon töitä itseni ja tilanteen hyväksymisen kanssa.

Ehkäpä sitä joskus saa kohdattua häpeänsä, että pystyy ilman muttia, selittelyjä ja strategisesti mietittyjä kertomatta jättämisiä vastaamaan kysymykseen suoraan. Siihen asti jokainen uusi tai uusvanha tapaaminen, joissa ilmoille livahtaa "nomutmitäsäteet?" on aina pieni taistelu, josta ei tunnu selviävän voittajana.

a.
Lusikoita kiitos.

Kiitos avoimen rohkeasta kommentistasi.

 

Juurikin ne yhteiskunnan asettamat odotukset ovat hankalia. Varsinkin nuorena henkilönä sitä tuntee olevansa c-luokan kansalainen, kun elämä ei olekaan mennyt niitä tavallisia raiteita. Vaikka itse tietäisikin, että syy erilaisuuteen on sairauksissa, joille ei itse ole voinut mitään, ei se silti poista sitä häpeää. Jokainen toki kokee asiat eri tavoin, mutta kuten sanoit, voi näinkin yksinkertainen kysymys aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa. Olen itse myös jättänyt välistä tilanteita, jolloin en vain ole jaksanut tekohymyllä vääntää jotain vastausta tuohon kysymykseen. 

Joidenkin mielestä tämä(kin) asia olisi helposti kuitattu, siitä vaan olla välittämättä muista yms. Mutta ei se kaikille ole niin helppoa, tilanteisiin vaikuttavat lukuisat asiat.

Haluan kuitenkin uskoa, että niin sinä kuin minäkin, voimme jossain vaiheessa antaa rehellisen vastauksen tähän kysymykseen, vähättelemättä ja arvostaen itseämme.

annika f. (Ei varmistettu) http://kohti.blogi.net

hei a.

tuon saman kanssa olen kamppaillut ja saanut sydämeni kipeäksi.
sain rakkaalta isosiskoltani neuvon.

vastaa niille, että

on tässä muutamia projekteja.

siinä lauseessa on oikea asenne. koska kyllä, projekteja on!

eelihminen

Luoja, mä vihaan tota kysymystä kanssa. Olen kanssa pitkäaikaussairauslomalainen ja tätä kysytään usein. Itse en uskalla vastata edes noin rehellisesti vaan sen sijaan soperran jotakin. Noloa, oma soperrus siis, koska olen normaalisti todella suora ja rehellinen ihminen. Mutta mäkin häpeän tätä tilannetta, jossa olen vaikken tälle mitään voi.

Saranda
Tyhjä ajatus

Tsemppiä sinulle! Mäkään en ymmärrä miten ihmisiä voi niin kovasti kiinnostaa toisen "yhteiskunnallinen status" (vaikka uskon että isoimmat syyt miksi kysymme "Mitä sä teet?" on tapa ja mielikuvituksen puute kun emme keksi mitään muutakaan). Enemmän mua kiinnostaa ihmisessä mitä hän ajattelee, miten hän voi, mikä häntä kiinnostaa... Se kertoo hänestä paljon enemmän kuin ammatti tai koulutus. Paljon, paljon enemmän.

Kommentoi