Mitä sairaalassa kaipaan?

On monia asioita, joita sairaalassa ollessa aina kaipaa. Eihän siitä mihinkään pääse, ettei sairaala ole oma ympäristö, omine virikkeineen. Vuosien mittaan on tullut vietettyä sairaalassa niin paljon aikaa, että jotkin asiat ovat menettäneet suuremman merkityksensä, mutta samalla taas jotkut asiat tuntuvat yhä tärkeämmiltä. 

 

Oma koti, se jonka oven itse lukita voi. Koti, jonka seinien sisällä oleskelevat vain ne henkilöt, jotka minä itse olen sinne kutsunut. 

Ruoka, se jonka itse valitsen. Makuja, erilaisuutta, ja vaihtoehtoja.

Äänimaailma, se mitä kuulla haluan, missä haluan.

Kahvi, se jonka pitkän kaavan mukaan eri menetelmin valmistan.

Arjen kuviot, ne jotka aikatauluja rytmittävät. Vaikka sairaalassa omat aikataulunsa, ja rytminsä ovatkin, eivät ne kuitenkaan arkea ole. Pysähtymistä toki opetella pitäisi, mutta kiirettä kovin kaipaan.

Omat lakanat, ne huuhteluaineelta tuoksuvat, iholla miellyttäviltä tuntuvat.

Kaikkialla toimiva internet, se joka ei sanele missä kohtaa istuessani yhteydet toimivat, tai eivät.

Ihmiset, ne joita normaalissa arjessa tavata.

Vaatteet, ne joita ihmisten ilmoilla pitää, joissa pelkkä mukavuus ei ole sijalla numero yksi.

Hallinta, se että tietoinen aikatauluista ja kaikesta olisin. Vaikka naruja käsissä pideltävinä liian monta tällä hetkellä onkin, ja niitä muille jakaa pitäisi, en hallintaa unohtanut ole.

Valokuvaus, niitä muitakin kuvia kuin meikittömiä väsyneitä sairaalaselfietä, tai väritöntä sairaalaruokaa.

 

 

En päätä omaan tyynyyn paina, ei sänkyni tiipiin alla ole. Minä sinisten lakanoiden väliin sujahdan, ja yöllä hoitajan kasvot ovenraossa näen. Aamulla puuroa lautaselleni kauhon, ja käteeni kaadetut lääkkeet kurkustani alas nielaisen. Minä lepoa huoneessani harjoittelen, ja apua pyytää koitan. Sairaalassa vielä olen, vaikka joitain asioita kaipaan. Mutta ne kaipuut vielä luokseni tulevat, ne vielä saan.