Muuttunut ulkonäkö.

Yksi ensimmäisistä kirjoituksistani blogiin on ollut oikeudesta ulkonäköön sairastamisesta huolimatta. Tuo kirjoitus sai aikaan paljon kommentteja, ja yhteydenottoja, kuinka tosiaan jokaisella on oikeus näyttää miltä haluaa, sanoivat stereotypiat sitten mitä tahansa. Aihe on noussut pintaan tällä viikolla arjessani useamman kertaan, negatiivisin ajattelutavoin. Vaikka meikkaan ja huolehdin ulkonäöstäni, ei se tarkoita sitä, että kokisin sen välttämättä hyväksi.

Apuvälineet ovat muuttaneet ulkonäköäni. Se, että ortoosit näkyvät, tai etttä istun pyörätuolissa, ei varsinaisesti haittaa minua ulkonäöllisesti, vaan se mitä ne tekevät vaatetukselleni ja tyylilleni. Joudun huomioimaan pukeutumisessani ennen kaikkea käytännöllisyyden:

Sietääkö ihoni materiaalin? Minkälainen on vaatteen puristavuus? Pystynkö pukemaan kaikki ortoosini vaate päälläni? Kykenenkö liikuttamaan käsiäni kelatessa hyvin? Onko vaatteessa vaara tarttua kiinni pyörätuoliini? Kestääkö vaate kulutuksen ortoosien tarrapintojen, ja nauhojen kanssa? Ovatko housut mukavat, niin että ne päällä voi istua koko päivän? Saako kengät tarpeeksi löysälle turvotusten iskeytyessä päälle? Pystynkö pukemaan vaatteen yksin päälleni? Voinko käyttää samaa vaatetta sekä vapaa-ajalla, että kuntoutuksissa?

…ja tässä vaiheessa en ole edes vielä päässyt niihin kysymyksiin, jotka liittyvät vaatteiden tyyliin. Kuullostaa erittäin materialistiselta sanoa, mutta minua surettaa joutua luopumaan joistain lempivaatteistani, sellaisista jotka eivät enää nykyään täytä kaikkia niitä kriitereitä, jotta voisin vaatteeseen pukeutua. En halua menettää tyyliäni, en kokonaan. Ortoosit ja apuvälineet eivät sanele tyyliäni ja ulkonäköäni, vaan minä itse. Välillä se vain on todella hankalaa. Useimmiten nykyään koen tyylini rumaksi ja kovin erilaiseksi, ei se terveempänä tällainen olisi.

Onko ulkonäköni muuttunut sairauksieni myötä? On. En ole ikinä kokenut ulkonäköäni viehättäväksi, ja useampi eri osatekijä on vaikuttanut siihen, miksi en koe kehoani tai ulkonäköäni hyväksi. Useamman kerran on blogissani esiintynyt kuvia käsistäni, silloin kun niissä on kaikki CRPS:n aiheuttamat muutokset päällä. Useimmiten silloin kun nuo muutokset ovat käsissäni, iskeytyvät ne samaan aikaan myös jalkoihini. Viehättävän näköistä se ei ole, ei. Useampikin henkilö on kuvaillut varsinkin oikeaa jalkaani pahimpina hetkinä kuoleman näköiseksi. Siltä se näyttääkin.

Kotona ollessa revin sukat heti jaloistani pois, ne eivät yksinkertaisesti kestä niitä. Kotini ulkopuolella ollessani täytyy minun valita kengät, jotka saa tarpeen tullessa mahdollisimman löysälle turvotusten vuoksi. Kaapissani on monia kenkiä, joita haluaisin käyttää, mutta joihin turvonneet jalkani eivät mahdu, tai joita herkistynyt ihoni ei kestä. Ne kengät joita voin pitää, verhoavat jalkani piiloon, onneksi.

Negatiivisin adjektiivein minä kehoani ja ulkonäköäni kuvailen, kyllä. Sekä kehoni, että mieleni sairaudet ovat sumentaneet ajatusmaailmani siitä entisestään. Liian moni osatekijä vaikuttaa, vaikuttaa siihen ettei ulkonäöstään hyvää näe.

Mutta ehkä, ehkä joskus kokonaisuus muuttuu, ja niin ollen myös omat silmäni. Se vain vaatii paljon, todella paljon. Siltojen rakentamista, rakenteiden vahvistamista, linssien kirkastamista, pilvien siirtämistä.