Viime syksynä esittelin eräässä tilaisuudessa hieman kokemuskoulutusta. Kun olin kertonut työskentelystäni kokemuskouluttajana, kysyttiin minulta kysymys, joka kuului kutakuinkin näin:

”Täytyykö sun usein himmailla itseäs ja varoa sanomisias, ettei tuu vaikka vahingossa mustamaalattua joitain paikkoja?”

Vastaukseni oli helppo: ”ei.” En normaalistikaan julkisesti hauku, tai mustamaalaa erinäisiä paikkoja, miksi sitten kokemuskoulutuksissakaan? Kun minua on pyydetty eri mediajuttuihin, olen itse sanonut heti kättelyssä muutamat asiat. Minä en lähde laulamaan valitusvirttä, enkä suostu maalaamaan pieleen menneitä asioita mustalla värillä. Voin kyllä pukeutua mediassa mustaan, mutta en heitä sitä muiden päälle. Kokemuskoulutuksissa sanonkin usein yleisölle alussa, että kertomani esimerkit ovat elävästä elämästä, aitoja tilanteita. En kerro sairaalan, osaston, poliklinikan, tai henkilöiden nimiä, vaikka jotkut kohdat voi toki helpostikin arvata. Kertomani esimerkit ovat sekä niitä hyvin menneitä tilanteita, että sitten tilanteita joissa oltaisiin voitu toimia toisin. Mikäli esittämäni esimerkki on sieltä huonommasta päädystä, kerron aina miten olisin toivottu toimittavan, jotta tilanne ei olisi päätynyt sinne huonoihin kokemuksiin. 

Minun tapani tuoda asioita esille on positiivisuus ja reippaus. Huumori kuuluu vahvana osana elämääni, joten sitä viljelen myös vaikeista asioista kertoessani. Kun pidän yksin kokemuskoulutusluennon, esiinnyn myös aina elävästi. Paikallaan seisominen ja monotoninen puhe ei ole kuulunut luonteeseeni ikinä.

 (Satunnainen hölmöilyhetki. Mitä tehdä kun saapuu yliväsyneenä koulupäivän ja reissaamisen jälkeen hotellihuoneeseen, ja seuraavana päivänä tiedossa järjestömessuilla edustaminen? Hassuja selfietä vessassa.)

Koska en halua julki valittaa, tai tuoda epäkohtia esille, olettavat monet, että kaikki on kohdallani sujunut siis kuin vettä vain! Asun kaupungissa, joka on kahden järven ympäröimänä, tiedän siis jutun jos toisenkin vedestä. Se sanonnan kuvaama vesi on varmastikin noissa järvissä, sillä kohdallani se ei ole useinkaan kauniina juossut. Mutta, minä en ole oikea henkilö valittamiseen ja mustamaalaamiseen. Minä olen kyllä henkilö joka kertoo ja keskustelee, mutta luonteen ja sävyn sille valitsen itse omasta väripaletistani. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vaaleanpunaisin lasein katsoisin asioita. Ei, se ei olisi mahdollista.

Julkisuus ei ole minun tieni maalata mustia taloja, tai heittää syyllisyyden viittoja henkilöiden päälle. Toki minäkin hankaluuksista ja kohtaamistani epäoikeudenmukaisuuksista puhun, mutta suljetuin ovin vain harvojen henkilöiden kanssa. Välillä vuosien varrella on erinäisistä paikoista ehdotettu, enkö toisi epäkohtia ja epäreiluutta julki. Ei, en jaksaisi sitä. Pelkäisin liikaa, että se tumma varjo alkaisikin ympäröimään minua, tiukentaen otettaan, vaikka tarkoitus olisikin ollut aivan toinen. 

Joten. Minä teen kuten minä teen, kuten minä koen oikeaksi. 

Syksyllä julkaistuani Facebookissa yhtenä tavallisena päivänä erään kuvan lyhyen tekstin kera, sain muutamankin yhteydenoton eri tahoilta. Toinen yhteydenotto tuli MTV3:lta kutsuna keskustelemaan Huomenta Suomeen, ja toinen oli pyyntö Suomen Kipu ry:n jäsenlehden Kipupuomin päätoimittajalta, jotta kirjoittaisin lyhyen jutun näkökulmaltani siitä aiheesta, tarvitseeko ollakseen sairas myös näyttää sairaalta? 

Kirjoitin samasta aiheesta myös yhden ensimmäisistä julkaisuistani tänne blogin puolelle (Oikeus ulkonäköön.). Kirjoitus sai paljon laajemman yleisön, kuin olisin osannut ajatella. Samaan aiheeseen olen viitannut kyllä vielä myöhemminkin, mutta miksi? Koska aihe on ajankohtainen koko ajan. Lähiaikoina tosin on kohdalleni sattunut enemmän kohtaamisia, jolloin ei ole negatiiviseen tai epäilevään sävyyn puhuttu olemuksestani, vaan enemmänkin aidosti. 

Loppuvuodesta tapasin erään uuden henkilön useampaan kertaan. Kyseessä ollut henkilö ei tiennyt etukäteen paljon tilanteistani, tai sairauksistani, vaikka niiden vuoksi juuri tapasimme. Ensimmäisellä kerralla jo sanoin, kuinka tiedän että en näytä siltä, että harteillani olisivat nämä taakat. Yllätyin ja tietyllä tapaa hieman loukkaannuinkin, kun hän sanoikin: ”Kyllä sinusta näkee kivun, aivan selvästikin näkee ettet ole terve, vaikka ei apuvälineitäsi näkisikään”. On tiettyjä henkilöitä joilla on taito nähdä. Nähdä läpi. Tietyissä tilanteissa se voi olla helpottava tunne, välillä taas se saattaa todella ärsyttää. Miten niin muka hän kykeni näkemään lävitseni, vaikka yritinkin näyttää reippaalta, iloiselta, terveeltä ja positiiviselta?

Aivan hiljattain taas kohtasin lääkärin, joka oli aivan eri alan asiantuntija, kuin mihin pitkäaikaissairauteni kuuluvat. Kun hän pyysi minua kertomaan hieman pitkäaikaissairauksistani, selitin hänelle hieman sairauksistani, sillä termit olivat hänelle vieraita. Kun kerroin muutamalla lauseella, oli hänen ihanan luonnollinen reaktio: ”Ai kauhee!”. Vastaanoton aikana palasimme välillä näihin pitkäaikaissairauksiini, ja lopussa hän sanoi sanat, jotka olen kuullut niin monta kertaa aiemminkin: ”Mutta silti sä siinä noin reippaana ja iloisena olet. Miten oikein pystyt siihen?” Niin, eihän siinä oikein ole vaihtoehtoja. 

On toki tietyllä tapaa hauskaa, kuinka erilaiset päätelmät näille kahdella ihmiselle muodostui kohtaamistemme aikana. Silti, he olivat molemmat täysin aitoja. Molemmat myös ottivat minut vastaan omanlaisena ainutlaatuisena yksilönä. Henkilönä, jota ei tarvitse tuijottaa stereotypioiden ja ennakkoluulojen värittämien lasien läpi. Kokonaisuus ei siis ole aivan niin yksinkertainen, kuin mitä voisi nopeasti ajatella.

Hyödyttääkö kivun näyttäminen? Joissain tilanteissa kyllä, mutta tarvitseeko sitä tehdä toisten henkilöiden tahdosta ja käskystä? Ei. 

Suomen Kipu ry:n blogissa Kipuilua, on luettavissa nyt myös tuo Kipupuomiin kirjoittamani lyhyt juttu:

http://www.suomenkipu.fi/2016/01/en-nayta-kipealta/

Kuten Kipuilua blogin kuvatekstiinkin laitettiin, halusin eilen ottaa tuon ylläolevan kuvan anonyymina. Avustajani otti kuvan, mutta ohjeistuksena annoin, ettei kasvojen tai yleisen olemuksen tulisi näkyä, sillä eilen ei todellakaan ollut päivä, jolloin olisin jaksanut kiinnittää ulkonäkööni huomiota.