Osastolle minä renkaani kelasin.

Kun mieli on liian väsynyt, kun kaikki tuntuu uuvuttavalta, silloin on lepo tarpeen. Lepo johon ei pelkkä silmien ummistaminen omassa sängyssä riitä. Muiden valvoessa untani, ja rauhoittaessa kiireistä mieltäni, silloin minä yritän rauhoittua lepoon. Helppoa se ei ole, ei todellakaan. Olen yrittänyt sitä aiemminkin, vaihtelevin lopputuloksin, mutta silti jokainen kerta on uudenlainen. 

En hepposin aatoksin renkaitani kohti psykiatrian osastoa kelannut, mutta silti tiedän, että oikeaan suuntaan pyörätuolini kulki. Syitä on paljon, enemmän kuin tahtoisin ääneen sanoakaan, ja se juuri onkin suurin syy levon tarpeeseen. Jotta edes hetken voisi koittaa yrittää olla rauhassa, keskittyä itseensä, ja olla hoidettavana. Uskaltaisi…

 

uskalla

olla

olematta

oikeassa

mutta

olla

oikeasti 

olemassa

Maiju Voutilainen ”Mansikkka”, runo teoksesta Itke minulle taivas

 

D2B901C7-B441-4624-B655-ED67EB3E812A.jpeg

 

Sadness is an ocean,

and sometimes

we drown,

while at other times

we are forced

to swim.

R.M. Drake

 

you don’t need someone to save

you. maybe what you need is

someone to teach you how you are

worth saving and show you how

that is something only you can do

for yourself.

R.M. Drake

 

”you said you couldn’t swim. that your

body was aching and your mind was

exhausted but here you are. keeping your

head above the waves, fighting for another

chance and making best – of whatever is

left of your heart.”

R.M. Drake

 

Omassa sängyssäni odottavat mustavalkoiset lakanat, siihen asti vihreisiin lakanoihin kietoudun, tietäen että aamuyöstä hoitaja huoneeni oven aukaisee, ja sisään kurkistaa. Tutulla osastolla hymyilevät useat ystävälliset kasvot, joiden tehtävänä on koittaa pitää minusta huolta. Vaikka onkin helpompi tulla tutulle osastolle, en voi olla tuntematta syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että minä vien jonkun toisen hoitopaikan, koska joku toinen tarvitsisi hoitoa varmastikin minua enemmän. Syyllisyyttä siitä, että tämä on jo kolmas kertani vuoden sisään sairaalahoidossa samalla osastolla. Syyllisyyttä siitä, etten tiedä onnistunko osastolla tarpeeksi toipumaan. 

 

Osastolle minä renkaani kelasin, ja täällä hoidettavana olen. 

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys

#spoonie

Viime aikoina ovat lusikat olleet tältä naiselta vähissä. Voimat eivät ole riittäneet, kuin aivan välttämättömiin, eikä aina edes niihin. Niin, tätä se elämä on lusikkateorian mukaan eläessä, valintoja toisensa perään, vaikka ainoa tärkeä valinta on valinta jaksaa.

 

Muutama vuosi sitten tein päätöksen liittyä niin kutsuttuun #spoonie yhteisöön, joka liittää yhteen erilailla pitkäaikaissairaita lusikkateorian mukaan eläviä sosiaalisen median käyttäjiä ympäri maailmaa. Huh mikä pitkä selitys asiasta, joka tuntuu itsestä niin selvältä. Tästä somessa sairastamisesta olen kirjoittanut blogiin jo aiemmin, sillä aihe ei ole aivan niin yksinkertainen. Lyhyt hashtag voi piilottaa taakseen niin hyvää, kuin pahaakin. 

 

Kuvillani viestitän erityisesti Instagramin puolella sitä, kuinka sairas elämäni ei tosiaan ole vain kukkakimppuja, tai kuohuviiniä terassilla. Kyse on paljon pienemmistä valinnoista, jotka tässä elämässä ovat suurempia, kuin mitä aiemmassa terveessä arjessa. Yksinkertaiselta vaikuttava asia saattaa olla liian suuri, niin ettei siihen kykene. On turhauttavaa voida näin huonosti, kun todellisuudessa olisi niin paljon asioita, mitä haluaisi tehdä. Asioita, joiden suorittamista ei haluaisi edes joutua pohtimaan.

 

60F0B10E-0BF8-4D08-BA0A-CB306C0960E9.jpeg

6347271F-BCF1-46D6-ADBA-019BDA3B6706.jpeg

 

Ei ole mikään salaisuus, että kenen tahansa voi olla vaikeaa hallita eri sairauksien luomaa kokonaisuutta. Varsinkin jos kyseessä ovat sairaudet, joiden oireet eivät pillereitä popsimalla hälvene. Mutta yllätyksenä voi tulla se, kuinka paljon sairas elämä todellisuudessa kuluttaa. Verkostoituminen muiden samanlaisissa tilanteissa olevien kanssa voi tuoda helpotusta, edes tieto siitä ettei ole yksin voi jo auttaa.

 

En kuitenkaan ilmaise olevani #spoonie vain sen takia, että verkostoituisin muiden kanssa, haluan yrittää käyttää ääntäni. Jos minä puhun aiheesta, joka näyttäytyy monelle liian arkana, tällöin saatan saada edes yhden äänen kuuluviin. Vaikka vointini olisi kehno eivätkä voimat riittäisi päivittäisiin somepäivityksiin, silti saatan välillä saada viestiäni ilmaistua. En häpeä käyttää hashtagia, joka tuo esiin haavoittuvaisuuttani, uskon siinä olevan pitkällä tähtäimellä voimaa. 

 

Siksi: #spoonie.

Suhteet Oma elämä Terveys Syvällistä