Kahdeksan vuotta siitä on, siitä kun viimeksi kivuttoman hetken koin. On toisaalta surullista etten sitä hetkeä muista, mutta harvoimpa sitä ihminen ajattelee jonkun hetken olevan viimeisin. Jonkun niin tavallisen. Olihan kehoni tahrittu kivulla lukuisia kertoja jo lapsena, mutta ne tahrat peseytyivät pois, eivät ne jääneet iholle kuin iilimadot. Kahdeksan vuotta sitten kehooni jäivät kivun tahrat, tahrat jotka ovat vuosi vuodelta tummuneet ja pinta-alaa lisää valloittaneet. 

Kivun tahrima, mustattu keho ja mieli.

En haluaisi kenenkään joutuvan sitä kokemaan, sitä ettei enää tiedä mitä kivuton hetki tarkoittaakaan. Toivoisin kykeneväni muita suojelemaan, jotta heidän ei tarvitsisi vahingoittua.

”Toista voi auttaa vain, mikäli osaa itsekin tulla autetuksi.”

Monet kerrat ovat nuo sanat toisten huulilta pudonneet, mutta sulki ovat korvani olleet. Ei minua tarvitse yrittää puhtaaksi pestä, mutta minä voin yrittää tehdä kaikkeni, jotta toiset eivät tahriintuisi, tahriintuisi kivusta. Tiedän kuitenkin lopulta epäonnistuvani, sillä kuinka tahrituin käsin voisinkaan yrittää suojella toisia puhtaan vahingoittumattomina? 

En kyennyt suojelemaan edes itseäni. Pitkään luulin, että kun hymyilee, on valoa vain. Sillä voi ehkä välillä muita huijata, mutta paraskaan hymy ei aina valkoisena säily. Se kaikki mitä fyysinen kipu on aiheuttanut, se mieleni tahroja tummentanut on. 

Kivun tahrima, sen voi käsittää monin eri tavoin:

Voin kertoa sillä valokuvin, kuinka fyysistä kipua koenkaan.

Voin ilmentää sillä sitä tuskaa, joka ääneti sisälläni huutaa.

Voin osoittaa, kuinka jokin karukin valoa tarvitsee, tullakseen näkyväksi.

Voin kokemaani häpeää, muiden silmille näyttää.

En minä itse kipua kehoani tahrimaan kutsunut, enkä itse kauhuja mieleeni valinnut. Mutta vaikka minä niiden kanssa olen pitkään yhteistä taivalta kulkenut, ei minun pelkkää likaa tarvitse olla. Ehkä joskus, joskus osa tahroistani hälvenee. Siihen saakka, siihen saakka olen kivun tahrima tyttö.