Eilen olin junassa, kuten myös tiistaina, sunnuntaina ja lauantaina. Aion olla junassa myös tämän viikon perjantaina ja lauantaina, sekä ensi viikon perjantaina ja lauantaina. Reissaanko siis paljon junalla? Kyllä. Suurimman osan ajasta pidän tästä matkustustavasta, varsinkin koska voin matkustaa itsenäisesti, eikä junan liike ole keholleni kovin paha. Mutta, oi kyllä se kuuluisa mutta! Äänet, äänet jotka aiheuttavat rasittavuutta koko matkalle.

Eilen illalla kiemurtelin tuolissani lähes koko matkan Helsingistä Tampereelle, enkä ollut ainoa. En tahdo syyllistää ketään, mutta tämä eilinen tapahtuma ei ollut  okei, ei lainkaan.

Äiti, isä ja taapero. Taapero joka mouruaa, ja vinkuu aina kun ei saa haluamaansa, eli tällä matkalla koko ajan. Isä joka puhuu videopuheluita kovaan ääneen. Äiti joka katsoo puhelimestaan tv-ohjelmia ilman kuullokkeita. Vanhemmat jotka puhuvat vähän väliä keskenään todella kovaäänisesti. 

En voinut sille mitään, mutta välillä oli pakko tuhahdella, tuhahdella ja pyöräyttää silmiä. Kun sanon etten voinut asialle mitään, tarkoitan sitä todella. Olin jo valmiiksi todella väsynyt pitkän päivän jäljiltä, eikä oloni ollut helpoin fyysisesti tai psyykkisesti. Tilanne nosti ahdistustani paljon, sen verta paljon, että sain taistella paniikkikohtausta vastaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin kävi junassa, mutta pitkään aikaan oli tämä kaikista rasittavin. 

Useasta eri lähteestä tulevat äkkinäiset äänet, hermostuttavat minua varsinkin misofonian vuoksi. Kyse ei ole siitä, ettenkö voisi vaan sulkea korviani, ja olla välittämättä asiasta, ei se ei ole hallinnassani. Vaikka minua eilen todella turhautti koko tilanne, jota kesti vajaat kaksi tuntia, en kyennyt kuitenkaan sanomaan mitään. En voinut pyytää perheen äitiä katsomaan tv-ohjelmiaan kuullokkeet korvilla, tai huomauttaa perheen isälle äänenvoimakkuudesta. Joku toinen kykenisi tähän, mutta minä en sillä hetkellä voinut muuta kuin kärsiä itse hiljaa. 

Junamatka on minulle usein työskentelyaikaa, mutta mikäli ihmiset eivät huomioi toisiaan, ei matkustaminen ole kenellekään mukavaa. On kirjoittamattomia sääntöjä, sellaisia jotka kuitenkin lähes kaikki tietävät ja ymmärtävät. Se, että minä en kestä kovia äkillisiä ääniä, voi olla minulle kokonaisvaltaisesti todella vaikeaa, vaikka joku saattaisikin ajatella, että minä töykeästi vain tuhahtelen pienen lapsen äännähdyksille. On aikansa ja on paikkansa, kaiken aika ei ole kaikkialla.

Kun seuraavan kerran matkustat suljetussa metallisessa kulkuvälineessä, huomioithan myös muut matkustajat.