Sanoin kerran pitkäaikaiselle lymfaterapeutilleni: ”Mikäli tulen joskus ilman meikkiä kasvoillani, silloin tiedät asioiden olevan huonosti.”. Meikkaamatta en ole lymfaterapiassa yhtenäkään kertana seitsemään vuoteen käynyt, vaikka myös todella hankalissa tilanteissa olen hoidossa käynyt.

Nyt kahden kuukauden sairaalahoitojaksolla en meikannut lainkaan niinä päivinä, kun olin vain oman osaston tiloissa. Mutta jotenkin kummasti heti kun kävin samalla sairaala-alueella sijaitsevilla toisilla poliklinikoilla, ilmaantui kasvoilleni heti meikkiä. Kuitenkin yleensä vain ripsiväriä, ja kulmakarvageeliä. 

Mutta ovatko asiat sitten huonosti vain niinä päivinä, kun en kasvoilleni meikkiä sudi? Ei, eivät ole. Meikkaan vaikeina hetkinä, tai jädän meikkaamatta parempina. Oli miten oli, käsi kädessä ne eivät kulje. Mutta mikä pitää paikkaansa on se, että meikkaaminen on pala minua.

Pitkällä sairaalajaksolla oli toisaalta vapauttavaa olla meikkaamatta. Ei tarvinnut paljoa murehtia ovatko ripsivärit valuneet, tai tuliko poskipunaa siveltyä liikaa. Meikkaamattomuus kulki hyvin myös yhdessä vaatetuksen kanssa. Kun päivän tärkein tehtävä on levätä, ei jaloista iltaisin farkkuja pois potkita, tai kauluspaitoja napitella. Oloasuja toisensa perään, välillä sairaalan collegehousuja lainaten. Mutta aina päivälomille lähtiessäni meikkasin kasvot naamariini. Tuntui kuin minulla olisi ollut kaksi identiteettiä: sairaala-Anna ja se reipas-Anna. 

Kotiuduttuani on meikkipussini saanut hieman lisäystä, ja kasvoillani on puuterihuisku lähes päivittäin väriä kalpeuteeni pyöräytellyt. Pala minua tuli takaisin. On helpompi hymyillä, kun kokee näyttävänsä itseltään.