Peukut vaakatasossa.

Lusikoita kiitos.

Peukku ylös, tsemppiä ja onnea.

Peukku alas, huono juttu. Ei hyvä.

Seitsemän vuoden sairastamisen aikana olen usein ollut tilanteissa, jolloin olen halunnut toivoa hyvää. Halunnut toivoa, että asiat menisivät kohti parempaa, ja tehnyt töitä niiden eteen. Mutta monet kerrat on matto vedetty jalkojen alta, siitä noin vain nopea riuhtaisu, ja tyttö on maassa polvillaan. Silti kuitenkin on peukku noussut aina takaisin ylös sen jälkeen, kun joku on sen alas taivuttanut.

 

Yllä oleva kuva on kuva vuoden 2014 kalenteristani sairaalasängyn päällä. Oli suunnitelmia. Oli paljon suunnitelmia, jotka olin jo joutunut muuttamaan ja siirtämään. Sitten lääkäriltä tuli ilmoitus, että suunnitelmani olivat tilanteeseeni täysin epärealistisia, varsinkin kun tilanneet olivat jälleen pahenneet. 

 

Monta kertaa on peukalon asentoa täytynyt säätää. Alhaalta takaisin ylös, ylhäältä kohti hieman realistisempaa tasoa. Sitä tahtoisia toivoa hyvää, mutta välillä seinä vain tulee vastaan. Silloin täytyy nähdä seinän läpi jotain hyvää, ja jatkaa, se seinä ei saa pysäyttää iäksi. 

 

Peukalon asento. Niin, se on muuttumassa jälleen. Lähitulevaisuus tuo muutoksia, joita en haluaisi, mutta jotka kuitenkin saattavatkin hyvin pitkällä tähtäimellä muuttaa peukaloa taas ylöspäin. Kohti tulevaisuutta. Kohti valoa. 

 

 

Kommentoi