”Pyörätuoli on siis vain täysin oma valintasi”
Jos se olisi tapahtunut vain kerran, olisin jättänyt asian omaan arvoonsa. Mutta se tapahtui toisenkin kerran, ja sitten kolmannen. Sama kaava toistui yhä uudelleen. Jokaisen kerran jälkeen koin tulleeni nöyryytetyksi, alempiarvoiseksi, ja ahdistuneeksi. En voinut käsittää millä oikeudella nuo henkilöt niitä sanojaan suustansa päästivät, mutta niin eivät useat muutkaan voineet käsittää. Harmi vain, että jokainen kerta minut jätettiin tilanteen keskelle täysin yksin, ympärillä olevien vain tuijottaessa sääli silmissään.
”Niin, siis sinä vain haluat valita pyörätuolin. On täysin omaa syytäsi, että istut pyörätuolissa, vaikka voisit vain valita toisin.”
Jokaisella kerralla tilanne meni kutakuinkin täysin samalla kaavalla:
Helsingin rautatieasema perjantai-iltana. Olin kaikessa rauhassa kelaamassa pyörätuolillani kuulokkeet päässäni kohti taksitolppaa. Huomasin, että tolpan lähettyvillä aukiolla oli erään uskonnollisen ryhmittymän koju, ja sen ympärillä useampia henkilöitä. Ensimmäinen henkilö tuosta ryhmästä lähestyi minua flaijeri kädessään. Kohteliaasti hymyilin, ja ravistin päätäni, tuoden ilmi etten haluaisi hänen lippulappusiaan. Tämä henkilö kuitenkin tuli lähemmäs ja lähemmäs, jolloin vielä sanoin selkeällä äänensävyllä ”ei kiitos”. Taksitolpalla oli hivenen jonoa, joten menin jononpäähän odottamaan. Ei mennyt kuin muutama sekunti, kun toinen henkilö tuosta ryhmästä tuli luokseni. Määrätietoisesti hän käveli suoraan eteeni, tarjoten heti flaijeria, josta jälleen kieltäydyin. Mutta hän ei jättänyt asiaansa siihen, ei.
”Jos sinä vain uskoisit, voisit paljon paremmin, sinä parantuisit!”
Kerroin ystävälliseen ääneen, kuinka olen täysin ok uskonnollisten vakaumusteni kanssa, ja että minua ei voida parantaa. Tämä ei ollut se vastaus, minkä tuo henkilö olisi halunnut kuulla. Hän toisti vielä sanomaansa, ja minä vuorostani kerroin kuinka en nyt todellakaan jaksaisi käydä tätä keskustelua. Jo tässä kohdin ympärilläni olevat muut ihmiset katsoivat minua säälien, heidän silmistään ja eleistään huomasi, kuinka heitä harmitti tilanne johon olin tahtomattani joutunut. Luulin koko jutun olleen ohi, mutta sitten luokseni saapui kolmas henkilö.
”Tule tuonne meidän luoksemme, niin paranet heti! Et sinä tarvitse pyörätuolia sitten enää lainkaan.”
Äänensävynsä oli käskevä ja tiukka, mutta kuulleessaan vastaukseni, että haluaisin minun jätettävän nyt täysin rauhaa, muuttui hänen äänensä ivalliseksi.
”Niin eli sä siis et vain halua parantua, ja sä vain haluat käyttää pyörätuolia! Se on siis täysin sinun oma valintasi, että olet pyörätuolissa. Jos vain uskoisit, niin voisit jättää pyörätuolisi heti tuonne meidän luoksemme ja kävellä pois, mutta itsepähän valintasi olet tehnyt!”
Nuo sanat olivat yhdet loukkaavimmista mitä olen elämässäni kuullut, ja voin kertoa kuulleeni itseäni loukattavan kolmenkymmenen vuoden aikana usein. Pyysin jälleen, että minut jätettäisiin rauhaan. Sekunnit tuntuivat pitkiltä odottaessani taksijonossa. Tuo henkilö jatkoi vielä paasaustaan siitä, kuinka minä nyt vain olen aika hölmö halutessani istua pyörätuolissa, vaikka valinta olisi helppo. Tuohduin jo ja korotin ääntäni pyytäen henkilöä poistumaan viereltäni, kertoen kuinka hänen käytöksensä oli jo ahdistelevaa. Mikäli vieressä olisi ollut poliisi, olisin käynyt kertomassa tilanteesta heille. Kuulin muutamien taksijonossa olevien henkilöiden kuiskailevan keskenään, kuinka heitä kävi sääliksi tuo tyttö, minä. Ääneen he eivät mitään tälle toiselle henkilölle mitään tietenkään sanoneet.
”Aivan typerää tuollainen, ettet anna meidän uskolla sinua tässä nyt parantaa, vaan istut pyörätuolissasi kärsien.”
Viimein oli minun vuoroni taksitolpalla. Paikalle kaartoi pieni henkilöauto, mutta päätin heti etten jää tuolle paikkaa enää hetkeksikään. Heitin laukkuni takapenkille, hyppäsin etupenkille ja aloin irrottaa pyörätuoliani palasiksi, jotta sen saisi helposti ja nopeasti auton kyytiin. Vielä siinä taksissa istuessani ja renkaita pyörätuolistani irroittaessani, tuli tuo henkilö luokseni vielä vinoilemaan, että kannattaisi ehkä sittenkin valita toisin. Huudahtaen pyysin jättämäään minut nyt vihdoin ja viimein rauhaan. Muutaman minuutin kuluttua oli taksini jo kaukana rautatieasemasta, mutta sisälläni kiehui.
Mutta tämä ei ollut vain kertaluontainen tilanne, ei, se on tapahtunut lyhyen ajan sisään kolmesti lähes identtisellä kaavalla. Enkä vieläkään ymmärrä, kuinka joku näkee asiakseen tullakseen laukomaan kommentteja tilanteista, joista ei voi tietää yhtikäs mitään. Seuraavalla kerralla jos tämä tapahtumaketju sattuu, soitan poliisille tai rautatieaseman järjestyksenvalvojille samantien. Minulla tulisi olla oikeus kulkea rauhassa julkisilla paikoilla, aivan kuten kaikilla muillakin. Mutta seuraavalla kerralla toivoisin myös, että pelkkien säälivien katseiden lisäksi joku pitäisi puoliani. Eivät nämä tilanteet mitään saippuasarjojen skandaaleja ole, popcornia ei siis tarvitse hakea kioskilta, mutta puolustavan sanan voisi myös ulkopuolinen sanoa.
Ymmärrän, että tämä on jälleen yksi niistä tilanteista, joita moni ei tiedä edes tapahtuvan, mutta kyllä näitä tapahtuu. En tahdo syyllistää ketään, mutta voin kyllä kertoa olevani äärimmäisen turhautunut. Mikäli jonkun mielestä pyörätuolin käyttö on vain tahdosta riippuvainen valinta, kehoitan seuraavaan: Lainaa apuvälinekeskuksesta pyörätuoli ja kulje sillä muutama tunti kaupungilla. Vieläkö olet sitä mieltä, että joku vain valitsisi tämän?