Riittämättömyydestä

Muutama vuosi sitten palautin parini kanssa opinnäytetyön, työn jolle meillä oli alusta asti tavoite saada arvosana 4. Kirjoittamista ja tuotoksen tekoa hankaloitti paljon se, että opinnäytetyöprosessin aikana vietin lähes puolet ajasta eri sairaalaosastoilla, ja kävin läpi kolme suurta leikkausta. Työ valmistui kuitenkin jo hyvissä ajoin, ja saimme viralliset palautteet sekä arvosanan tietoomme heti viimeisen seminaariesityksen jälkeen. Arvosanana paperissa komeili 5, korkein mahdollinen arvosana. Hymyilin ja iloitsin myös kakkukahveilla parini kanssa, mutta silti ei se oikealta tuntunut. Työnhän olisi pitänyt olla pidempi, teoreettisempi, kaikinpuolin parempi. Olen täysin sitä mieltä, että parini ansaitsi saada arvosanaksi viitosen, mutta minulle se ei riittänyt, eikä riitä vieläkään. 

Koen häpeää ja vaivaannun aina, kun joku kyselee opinnäytetyön arvioinnin perään. Eihän sen niin kuuluisi olla, mutta se jättikokoinen pandan, elefantin ja käärmeen risteytykseltä näyttävä olento, joka siipiensä avulla korvani vieressä lepattaa… se kuiskii ja huutaa, väittämiä siitä kun mikään ei riitä. Se tulee lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes sen uskon:

”Riittämätön, sitä minä olen.”

En muista milloin viimeksi olisin todennut jonkun asian olevan riittävä, tarpeeksi hyvä. Vaikka joku asia olisikin muiden mielestä juuri hyvä sellaisenaan, näen minä vain riman nousevan yhä ylemmäs ja ylemmäs. 

Kyse ei ole siitä perisuomalaisesta dialogista, jossa toinen kehuu kahvia, ja kahvinkeittäjä heilauttaa kättään kertoen ettei tästä nyt ollut yhtään vaivaa, mitä nyt kolme päivää aiemmin kävi itse poimimassa kahvinmarjat Guatemalasta. Riittämättömyys ei ole kainostelua, ei huomion siirtämistä muualle, se on sisuskaluja kalvavaa. Kun riittämättömyydestä tulee oma standardi, ei ole tarpeeksi hyvää on vaan liian huonoa. Mikään ei tunnu miltään onttouden vallatessa tilaa itselleen. 

Millaista olisikaan ottaa vastaan kehuja, jostain jonka on hyvin tehnyt? Niin ettei vähättelisi asiaa, tai naureskellen heittäisi kehua roskakoriin niiden muiden pariin. Seisoisi siinä suorassa, kiittäisi kehusta, varastoisi sen hyvän tunteen kehoonsa. Ei tuntisi pelkkää tyhjyyttä, tai nolostuisi itseään heti syytellen, kuinka se ja tuokaan ei todellisuudessa ollutkaan tarpeeksi hyvä, vaikka toinen ei mitään puutetta näkisikään. On yksi lause, jota en halua 2-vuotiaan kummityttöni ikinä unohtavan:

”Hyvä minä!”

 Jos pieni neiti riemukkaana kehuu itseään, vain sen vuoksi että sai mekkonsa helman heilumaan, en minä halua tuota tunnetta ja oloa häneltä koskaan riistää. Hän on riittävä, juuri sellaisenaan kun on, ja pienetkin onnistumiset lisäävät sitä oloa. 

Riittämättömyys on itselläni noussut suurempiin mittakaavoihin, mitä sairaammaksi olen muovautunut. Kun ei voi tehdä, mieluiten vielä lujaa ja täysillä, sitä mitä haluaisi, tai ajattelisi muiden olettavan, kumisee onttous sisällään. On itselleni häpeällistä kertoa, etten ole työ- tai opiskelukykyinen. Vapaaehtoistyöt eri muodoissaan, tai lähes päivätyöstä käyvät kuntoutukset eivät tunnu paljoltakaan. Pitäisi ja täytyisi tehdä enemmän, olla muille hyödyksi sekä tehdä nuorelta naiselta oletettuja asioita. Pidemmän ajan päästä on enää vaikea uskoa mihinkään, edes kuvitteellisissa harjoituksissa. Vaikka ymmärtäisi teoreettisesta näkökulmasta katseltuna asioita, on vaikea uskoa niiden koskettavan itseään. Tulisi tehdä uusia standardeja, uusia riman korkeuksia. Mutta ensin niihin täytyisi uskoa.

En tiedä tulenko koskaan olemaan tyytyväinen, tai riittävä. Paineiden ja olettamuksien, sekä odotusten alla on helpompi sukeltaa alemmas, kuin todeta olevansa hyvä: juuri siinä oman riman korkeudella.

 

 

Sinä olet riittävä juuri tuollaisena, kuin olet. Sinä teet tarpeeksi juuri omaan elämääsi suhteutettuna.