Saa kysyä, aina ei tarvitse vastata.
Mietin pitkään miten lähestyisin tätä aihetta. Kirjoittaisinko enemmän kannanotolta ja mielipidekirjoitukselta vaikuttavan jutun, vai lähestyisinkö asiaa (tällä kertaa) pelkästään vain sarkasmin ja huumorin kautta? En oikeastaan vieläkään tiedä, vaikka tätä kirjoitusta jo naputtelen. Joten tervetuloa lukemaan kiemuraista tietä kulkevaa kirjoitusta uteliaisuudesta.
Uteliaisuus on jokaisessa henkilössä syntymässä istutettu. Mikäli ei olisi, ei lapsillakaan kyselyikää kehittyisi. Mutta kun tullaan jo hieman vanhemmiksi, sellaiseen ikään kun jo ainakin jonkinasteinen sensitiivisyys pitäisi olla opittuina, tulisi uteliaisuuttakin osata jotenkin säädellä.
Normaalina päivänä kotini ulkopuolelle poistuessani saattaa kehossani olla usein: painepaita, molemmissa käsissä painekäsineet, molemmissa käsissä rannetuet, oikeassa kädessä olkatuki, oikeassa jalassa nilkkatuki, vasemmassa kädessäni kyynärsauva. Mukana laukussa pahimpia hetkiä varten kantoside oikealle kädelle. Suurimman osan ajasta ne eivät minua haittaa, vaikka toki välillä on suht itsetietoinen tunne. Ihmiset katsovat. Ihmiset tuijottavat. Ihmiset ihmettelevät.
”Ootko ollut jossain onnettomuudessa, vai miten olet vammautunut?”
Parin lauseen vastaus ei riitä, ei ikinä… Vaikka kuinka yrittää suurpiirteittäin jotain hieman kiemurrellen vastata, seuraa vastausta välittömästi jatkokysymys. Ja sitten seuraava. Ja taas seuraava. Mikäli joudun selittämään asioita laajemmin, saan ihmetteleviä sekä kummaksuvia katseita ja kommentteja, ja sitten lopuksi päälleni sataa sääliä.
”Mutta siis mikä sairaus, mikä se on?”
Kuinka kauan sinulla on aikaa kuunnella, ja kuinka paljon olet valmis oppimaan?
”Miten käytät vammaispalveluita, tai millä perustein, kun et vaikuta mitenkään vammaiselta?”
Niillä perustein, jotka nojaavat vammaispalvelulakiin. Vammaispalveluita hakiessani olen käynyt läpi selvitykset, hakemukset, ja kartoitukset, ja päätöksistäni on vastannut useammasta henkilöstä koostunut työryhmä. Olen joutunut käymään muiden henkilöiden kanssa läpi kaikki normaalin elämäni vaikeudet, hankkimaan niihin vaikuttavista asioista lausuntoja sieltä sun täältä, ja vielä perustelemaan ne kaikki. Joudun tasaisin väliajoin käymään läpi nuo kaikki, silloin kun palvelusuunnitelmani päivitetään, joten tervetuloa vaikka ensi kerralla paikanpäälle seuraamaan koko prosessia mikäli epäilet tarvettani.
”Aah sulla on mennyt solisluu sijoiltaan.”
Maailmassa on paljon enemmän lääkäreitä, kuin voisikaan ajatella. Ainakin mitä on uskominen niitä lukemattomia henkilöitä, jotka pystyvät sinua vilaisemalla lukemaan röntgenkatseellaan, mikä sinua vaivaa. Varsinkin asiakaspalvelutyöntekijät ovat tässä huippuja! Lukemattomat kerrat kahvilatyöntekijät, kassat yms. Ovat osanneet diagnosoida minut, ilman että olen sanonut muuta kuin: ”Yksi latte kiitos”. Mikäli joku heittäisi ilmoille oikeat diagnoosit, tarjoaisin tuolle henkilölle kakkukahvit.
”Ai sullakin on rannetuki, mullakin on ollut jännetupintulehdus.”
Olettamus… Koska sinulla on ollut joskus johonkin syyhyn rannetuki käytössä, tarkoittaa se sitä että minullakin on sama syy taustalla. Kyllä. Olisipa asia niin yksinkertainen.
”Onpa sulla paljon noita ortooseja, miks?”
Koska niitä on niin kiva pitää. Varsinkin silloin, kun ne kesähelteillä hiostavat. Syksyllä kun et meinaa saada takkia kunnolla päälle, ku tuet kinnaavat. Neuleita käyttäessä, kun tarrakiinnikkeet repivät lempivaatteesi piloille. Tai sitten vain siksi, että niille on syynsä. Jotta voisin tehdä asioita enemmän. Jotta en kipeytyisi niin paljoa rasituksesta. Jotta virheasentoja voitaisiin ehkäistä. Siksi, että ammattihenkilöstö on katsonut ne minulle tarpeellisiksi.
”Minäkin voisin alkaa käyttää tuommoista olkatukea!”
Mitä jos alkuun keskustelisit hoitohenkilökuntasi kanssa. Ortoosien ja kaikkien tukien käyttö ei ole todellakaan niin yksinkertaista, kuin mitä voisi olettaa. Siksipä itsekin käytän vain sellaisia apuvälineitä, mitkä toimintaterapeuttini yms ovat katsoneet tarpeellisiksi.
Saa kysyä, aina ei tarvitse vastata. Rasittavinta on silloin, kun ei todellakaan jaksaisi keskustella asioista lainkaan, mutta toinen osapuoli ei vaan ymmärrä vinkkejä lopettaa. Turhautumisen ollessa nousussa tekisi välillä mieli teettää joitain flaijereita, joissa olisi mielikuvistusta täynnä olevia fiktiivisiä tilanteita. Niitä voisi sitten uteliaille jaella. Kyllä, käteni eivät toimi kunnolla, koska Sveitsin alpeilla kävin kunnon painia kilipukin kanssa… Kävelen kyynärsauvan kanssa, jotta voisin hutkia tarpeen tullen näkymättömiä menninkäisiä tieltäni, niitä menninkäisiä jotka päälleni taikapölyä heittivät ja minut sairastuttivat…
Tässähän voisi olla jopa markkinarako.
Uteliaisuus on hieman kaksipiippuinen juttu. Sen avulla voi oppia paljon. Mutta uteliaisuus voi myös lyödä tummien kysymerkkien värittämät laput silmille, joiden läpi ei näe oikeastaan mitään. Toisen kunnioitus on kuitenkin asia, joka olisi aina mukava muistaa. Aina. Jos toinen henkilö ei halua kysymyksiin vastata, ei hänen sitä tarvitse tehdä. Jos toinen ei tahdo olla tuijotettavana, voi katseen kääntää muualle.
