Saa kysyä, aina ei tarvitse vastata.

Lusikoita kiitos.

Mietin pitkään miten lähestyisin tätä aihetta. Kirjoittaisinko enemmän kannanotolta ja mielipidekirjoitukselta vaikuttavan jutun, vai lähestyisinkö asiaa (tällä kertaa) pelkästään vain sarkasmin ja huumorin kautta? En oikeastaan vieläkään tiedä, vaikka tätä kirjoitusta jo naputtelen. Joten tervetuloa lukemaan kiemuraista tietä kulkevaa kirjoitusta uteliaisuudesta.

Uteliaisuus on jokaisessa henkilössä syntymässä istutettu. Mikäli ei olisi, ei lapsillakaan kyselyikää kehittyisi. Mutta kun tullaan jo hieman vanhemmiksi, sellaiseen ikään kun jo ainakin jonkinasteinen sensitiivisyys pitäisi olla opittuina, tulisi uteliaisuuttakin osata jotenkin säädellä. 

 

Normaalina päivänä kotini ulkopuolelle poistuessani saattaa kehossani olla usein: painepaita, molemmissa käsissä painekäsineet, molemmissa käsissä rannetuet, oikeassa kädessä olkatuki, oikeassa jalassa nilkkatuki, vasemmassa kädessäni kyynärsauva. Mukana laukussa pahimpia hetkiä varten kantoside oikealle kädelle. Suurimman osan ajasta ne eivät minua haittaa, vaikka toki välillä on suht itsetietoinen tunne. Ihmiset katsovat. Ihmiset tuijottavat. Ihmiset ihmettelevät. 

 

"Ootko ollut jossain onnettomuudessa, vai miten olet vammautunut?"

Parin lauseen vastaus ei riitä, ei ikinä... Vaikka kuinka yrittää suurpiirteittäin jotain hieman kiemurrellen vastata, seuraa vastausta välittömästi jatkokysymys. Ja sitten seuraava. Ja taas seuraava. Mikäli joudun selittämään asioita laajemmin, saan ihmetteleviä sekä kummaksuvia katseita ja kommentteja, ja sitten lopuksi päälleni sataa sääliä.

 

"Mutta siis mikä sairaus, mikä se on?"

Kuinka kauan sinulla on aikaa kuunnella, ja kuinka paljon olet valmis oppimaan?

 

"Miten käytät vammaispalveluita, tai millä perustein, kun et vaikuta mitenkään vammaiselta?"

Niillä perustein, jotka nojaavat vammaispalvelulakiin. Vammaispalveluita hakiessani olen käynyt läpi selvitykset, hakemukset, ja kartoitukset, ja päätöksistäni on vastannut useammasta henkilöstä koostunut työryhmä. Olen joutunut käymään muiden henkilöiden kanssa läpi kaikki normaalin elämäni vaikeudet, hankkimaan niihin vaikuttavista asioista lausuntoja sieltä sun täältä, ja vielä perustelemaan ne kaikki. Joudun tasaisin väliajoin käymään läpi nuo kaikki, silloin kun palvelusuunnitelmani päivitetään, joten tervetuloa vaikka ensi kerralla paikanpäälle seuraamaan koko prosessia mikäli epäilet tarvettani.

 

"Aah sulla on mennyt solisluu sijoiltaan."

Maailmassa on paljon enemmän lääkäreitä, kuin voisikaan ajatella. Ainakin mitä on uskominen niitä lukemattomia henkilöitä, jotka pystyvät sinua vilaisemalla lukemaan röntgenkatseellaan, mikä sinua vaivaa. Varsinkin asiakaspalvelutyöntekijät ovat tässä huippuja! Lukemattomat kerrat kahvilatyöntekijät, kassat yms. Ovat osanneet diagnosoida minut, ilman että olen sanonut muuta kuin: "Yksi latte kiitos". Mikäli joku heittäisi ilmoille oikeat diagnoosit, tarjoaisin tuolle henkilölle kakkukahvit.

 

"Ai sullakin on rannetuki, mullakin on ollut jännetupintulehdus."

Olettamus... Koska sinulla on ollut joskus johonkin syyhyn rannetuki käytössä, tarkoittaa se sitä että minullakin on sama syy taustalla. Kyllä. Olisipa asia niin yksinkertainen.

 

"Onpa sulla paljon noita ortooseja, miks?"

Koska niitä on niin kiva pitää. Varsinkin silloin, kun ne kesähelteillä hiostavat. Syksyllä kun et meinaa saada takkia kunnolla päälle, ku  tuet kinnaavat. Neuleita käyttäessä, kun tarrakiinnikkeet repivät lempivaatteesi piloille. Tai sitten vain siksi, että niille on syynsä. Jotta voisin tehdä asioita enemmän. Jotta en kipeytyisi niin paljoa rasituksesta. Jotta virheasentoja voitaisiin ehkäistä. Siksi, että ammattihenkilöstö on katsonut ne minulle tarpeellisiksi.

 

"Minäkin voisin alkaa käyttää tuommoista olkatukea!"

Mitä jos alkuun keskustelisit hoitohenkilökuntasi kanssa. Ortoosien ja kaikkien tukien käyttö ei ole todellakaan niin yksinkertaista, kuin mitä voisi olettaa. Siksipä itsekin käytän vain sellaisia apuvälineitä, mitkä toimintaterapeuttini yms ovat katsoneet tarpeellisiksi.

 

Saa kysyä, aina ei tarvitse vastata. Rasittavinta on silloin, kun ei todellakaan jaksaisi keskustella asioista lainkaan, mutta toinen osapuoli ei vaan ymmärrä vinkkejä lopettaa. Turhautumisen ollessa nousussa tekisi välillä mieli teettää joitain flaijereita, joissa olisi mielikuvistusta täynnä olevia fiktiivisiä tilanteita. Niitä voisi sitten uteliaille jaella. Kyllä, käteni eivät toimi kunnolla, koska Sveitsin alpeilla kävin kunnon painia kilipukin kanssa... Kävelen kyynärsauvan kanssa, jotta voisin hutkia tarpeen tullen näkymättömiä menninkäisiä tieltäni, niitä menninkäisiä jotka päälleni taikapölyä heittivät ja minut sairastuttivat...

Tässähän voisi olla jopa markkinarako.

 

 

Uteliaisuus on hieman kaksipiippuinen juttu. Sen avulla voi oppia paljon. Mutta uteliaisuus voi myös lyödä tummien kysymerkkien värittämät laput silmille, joiden läpi ei näe oikeastaan mitään. Toisen kunnioitus on kuitenkin asia, joka olisi aina mukava muistaa. Aina. Jos toinen henkilö ei halua kysymyksiin vastata, ei hänen sitä tarvitse tehdä. Jos toinen ei tahdo olla tuijotettavana, voi katseen kääntää muualle.

 

 

 

Kommentit

Amma
Why you little!!

Kiitos silti että jaksat kertoa. Jotkut ihmiset ajattelemattomuuttaan sanovat asioita, joista toinen ei pidä. Esim. raskaana ollessa minulle sanottiin paljon asioita, jotka ovat typeriä latteuksia (ei sinne kukaan ole jäänyt, se vauva sitten syntyy omalla ajallaan, haluatteko tyttöä vai poikaa...) mutta jotenkin niitä itsekin on automaattisesti sanomassa toiselle raskaana olevalle! Olen siis tietoisesti pyrkinyt muuttamaan käytöstäni ja oikeasti ajattelamaan mitä sanon, lisäksi vieraammille ihmisille disclaimer "-ei ole pakko kertoa jos et halua!" jos tulee heitettyä jotain potentiaalisesti ikävää.

Mutta ainakin minua vaan kiinnostaa ihan pirusti. Siksi itse monesti kyselen -ja oma kokemuspohja on se helppo, mihin nojata. Toivon vaan etten loukkaa ja väsytä ihmisiä sillä.

a.
Lusikoita kiitos.

Kyllä, jatkan kyllä kertomista yhä tulevaisuudessakin.

Minust on parempi, että ihmiset kysyvät, kuin että vain arvuuttelisivat tai vetäisivät omia pikaisia johtopäätöksiään. Mutta kaikki eivät tosiaan aina halua vastata, sillekin täytyy jättää tilaa. Iso syy miksi itse juuri puhun näistä asioista, on se että kaikkien ei tarvitsisi. Kaikki eivät halua kertoa ja puhua, joten ehkäpä joku voi hyötyä siitä, että minä kerron. 

 

Omasta kokemusta, enemmän loukkaa se että ihmiset päättelevät itse, eivätkä kysy. On ollut tilanteita, joita on saanut sitten myöhemmin korjailla vaikka missä tilanteissa, vain koska henkilö päätti itse tehdä päätelmönsä, tietämättä asioiden oikeaa kantaa.

Kati 100% outdoor (Ei varmistettu) http://100outdoor.blogspot.fi

Tsemppiä! En tiedä miltä susta tuntuu, mutta voin arvailla. Oma harvinainen sairauteni ei ole noin näkyvä. Ortoosejani käytän, kun on aivan pakko. En edes jaksa vastata, kun polven sijoiltaanmeno "diagnosoidaan" 20 kertaa putkeen laskettelurinneonnettomuudeksi. Voi kun tietäisivät. Multa lähtisi varmaan henki, jos sinne menisin.

a.
Lusikoita kiitos.

Maailmassa on kyllä tosiaan monenmoista lääkäriä, jotka osaavat diagnosoida ;) kaikki eivät ymmärrä, että aina ne vanhat vitsit eivät vaan naurata. Juuri hiljattain kävelin huoneeseen, jossa oli useampi henkilö, joka ei ollut tietoinen siitä, että olen vaikeasti sairas. Sain sen tyypillisen: "voi ootko sä hahah rekan alle jäänyt?" 

välillä olisi helpompi, kun kaikki sairauteni näkyisivät ulkomaailmalle. Välillä on helpompaa, kun vaan hymyillen teeskentelee.

Pumila (Ei varmistettu)

Hei,
en ole paljon jaksanut kommentoida postauksiisi (varsinkin, kun unohdin monta viikkoa lukea niitä elämän pyörityksessä), nyt olen kahden päivän aikana lukenut "kiinni" melkein koko blogin.

Anna, kiitos kirjoituksistasi! Vaikka meillä on osittain hyvinkin erilaiset sairaudet, on blogisi tarjonnut minulle korvaamatonta vertaistukea.
Tämä kirjoitus kolahti erityisesti, koska vaikka omat sairauteni eivät ole yleensä kovinkaan näkyviä (nykyään), on minulla esim. suuria arpia, jotka joskus näkyvät. Nämä kirjoituksessa mainitut asiat voisi useampi ihminen ymmärtää... minusta on usein tuntunut siltä, että olen joillekin ihmisille jopa fetissi (arpifettarit...), tai ainakin sirkuseläin.

Pumila (Ei varmistettu)

jatkan, blogi ei jostain syystä ottanut pidempää kommenttia vastaan:

eikä pahimmillaan 25 -vuotta vanhoja asioita jaksaisi aina kaikille selittää. Kiitos siis, että jaksat lisätä ymmärrystä. Asun itsekin Tampereella, jos joskus haluat käydä vaikka kahvilla (joko vertaistuen merkeissä tai ihan muuten vain), laita viestiä :)

- Nanna

Kommentoi