Sanat kuvien takana. (Osa 2)
Jonkin aikaa sitten tein postauksen, johon laitoin Instagramissa julkaisemiani kuvia ja kuvatekstit mitä olin Instagramiin kuvan yhteyteen laittanut. Seuraavista kuvista suurimman osan olen julkaissut myös Instagramissa, mutta ne ovat yksinkertaisesti sen verta pitkän ajan takaa, etten jaksanut etsiä niihin silloisia kuvatekstejä. Mutta tässä, paljastuksia ja selvennyksiä, mitä joidenkin simppeleiltä vaikuttavien kuvien takana on voinut olla.
Pizzaa ja Greyn Anatomian ensimmäistä tuotantokautta dvd-soittimesta. Toisin sanoen olen juuri kotiutunut lyhyeltä sairaalaosastovisiitiltä. Välillä sohva on vain se parhain paikka. Nimenomaan oma sohva. Kuten eräs lääkäri kerran omasta kodista verrattuna sairaalaosastoon sanoi: oma rauha, omat virikkeet.
Ammattikorkealla odottamassa erään tentin alkua. Kuulokkeet päässä, sillä olimme sopineet opettajan kanssa, että saan aloittaa tentin hieman muita aiemmin, sillä minulla oli tärkeä meno minne keretä suoraan tentistä. Tein tentin kuulokkeet päässä ilman isompia häiriötekijöitä, ja lähdin koululta. Kohti kolmikantaneuvottelua.
Tuon kolmikantaneuvottelun jälkeen kävelin Akateemisen kirjakaupan korttihyllylle, ja valitsin hartaasti sopivaa korttia. Se löytyi. Pienet pöllöt. Illan leivoin porkkanakakku cupcakeseja, ja kirjoitin kortin taakse jotain mitä en enää edes muista. Seuraavana päivänä kävelin työpaikalleni suuri pahvilaatikko täynnä leipomuksia, kädessäni tyhjä kangaskassi. Kangaskassi, johon tyhjäsin työpaikkani lokeron henkilökohtaisista tavaroistani. Allekirjoitin paperit lähiesimieheni kanssa haikeissa tunnelmissa. Lähiesimieheni ei suostunut tekemään paperia, jossa olisi lukenut että minut on irtisanottu. Hän sanoi kuinka epäreilua se olisi, eikä sellaista suostu tapauksessani tekemään. Niinpä paperissa luki, että työsuhde päätetään yhteisymmärryksessä työntekijän terveydellisten ongelmien vuoksi. 5,5 vuotta kerkesin istumaan kuulokkeet korvilla, ja tekemään erittäin monipuolista työtä ajotilaustenvälittäjänä.
Menneenä syksynä on elämä tuntunut moneen kertaan hieman hassulta, kun minusta onkin tullut se taksinkäyttäjä, joka joutuu paljon erilaisia matkojaan tilaamaan entisiltä työkavereiltaan. Hassulta, välillä myös hieman nöyryyttävältä.
Mökkimme oli eräänä elokuisena iltana todella valoisa. Oli lähellä etten tätä hetkeä nähnyt. Olin sairaalaosastolla ollut jo 7 päivää, ja olin täysin turhautunut siihen, ettei ollut mitään millä voitaisiin tilannettani helpottaa, tai etten itse voinut tehdä mitään. Keskustelin sinä lauantaina päivystävä lääkärin kanssa pitkään, ja vihdoin hän myönsi minulle kotiloman. Sain lähteä osastolta illalla, mikäli olisin koko ajan vanhempieni tarkkailun alaisena, ja he toisivat minut takaisin seuraavana päivänä heti alkuiltapäivästä. Tuo yksi yö muualla kuin sairaalassa, oli voimaannuttava. Vaikka olin heikossa kunnossa, ja kovin kipuisa, sain tutusta ympäristöstä voimaa ja rakkautta.
Opinnäytetyön teon yhdet tärkeimmistä esineistä. Läpinäkyviä post-it lappuja suosittelen lämpimästi kaikille, ah kuinka niitä rakastankaan! Kirjan sivulle läpinäkyvä post-it siihen kohtaan missä tärkeä sanoma, ja kynällä sanojen alleviivaus post-itille. Aah. Toki tavalliset post-itit, sekä kirjanmerkit värikoodein olivat myös yhtä tärkeitä. Näillä selvittiin pitkälle opparin naputtelussa.
Sipsejä. Parhaimpia sellaisia. Näillä juhlin sinä yhtenä syyskuisena päivänä, kun äitini oli soittanut minulle aamulla, että hän on varannut minulle Hämeenlinnasta eräältä spesialistilta ajan yksityisvastaanotolle, ja nyt minun pitäisi mennä sinne iltapäivällä junalla, ja äitini ajaisi Helsingistä Hämeenlinnaan. Se reissu todellakin kannatti tehdä. Todella nopeasti kävivät tilanteet ilmi, ja vapautuneena sain olla, tietäen että minua nyt oikeasti hoitaisi henkilö, joka tietää mitä tehdä ja olisi valmis kaikin puolin minua auttamaan. Vastaanotolta lähtiessämme sekä minä, että äitini itkimme ilosta, onnesta ja helpotuksesta. Sipsien kanssa juhlistaminen illalla kotona ei ollut turhaa, sillä heti seuraavana aamuna sain puhelinsoiton mitä kaikkea oltiin jo varalleni järjestelty ja tarkemmin suunniteltu.
Istanbul 2013, perheen kanssa hotellilta syömään lähdössä. Muistan vain sen, kuinka hankala minun oli laittautua ravintolaa varten. Ravintolassa en kyennyt kivuiltani syömään mitään, enkä pitelemään vesilasia kädessäni. Niinpä istuin hiljaa, yrittäen tsempata, mutta huomaamattani alkoivat pienet kyyneleet valua pitkin poskiani. En kyennyt katsomaan ketään perheenjäsentäni, sillä en voinut sanoa ääneen sitä, kuinka kipuisa olin ja kuinka vaikea olotilani oli. Mikäli katseemme olisivat kohdanneet, olisin saattanut romahtaa lattialle.
Äitini toinen sisko on miehensä kanssa lupautuneet toimimaan varavanhempinani. Aina kun joudun sairaalaan, tulee minun informoida myös heitä asiasta. Usein he ovatkin käyneet osastolla minua katsomassa, piristäen joka kerta. He kuuluvatkin yksiin niistä harvoista henkilöistä, jotka sallin käyvän vierailulla kaikissa tilanteissa. Tätini on kovin innokas leipoja. Kun erään laskiaisen vietin sairaalassa, enkä koko laskiaispullakautena kerennyt yhtäkään mussuttamaan, järjesti tätini minulle oman laskiaisen. Kotiuduttuani sairaalasta sain heidän luonaan laskiaispullia, joihin sain laittaa kaikkia eri täytteitä. Jokaista. Sekä mantelimassaa, että hilloa ja kermavaahtoa.
Tuntui väärältä käyttää näitä kenkiä potilaana. Olivathan ne sentäs minun tulevaisuuden lastensairaanhoitajan kengät, ja olin niitä jo muutamissa harjoitteluissa käyttänyt. Mutta ne harjoittelut oli kuopattu sillä hetkellä ja nyt lopullisesti. Mutta koitan siirtää nämä kengät nyt sosiaalialan harjoitteluihin käyttöön. Ja mikäli jatkossa on tarvetta ”potilaskengille” erilaisilla osastoilla, laitan kengät jalkaan enkä muistele menneitä, vaan askellan kohti tulevaa. Kohti elämää.