”Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen”.
Nämä kuvat otettiin lokakuun viimeisenä päivänä 2015, jonka jälkeen paljon on muuttunut. On tullut hyvää, on tullut pahaa. Muutama seikka ei ole muuttunut sitten lainkaan, kuten se että siskoni on äiti asuntolainoineen aivan kuten PMMP meistä lauloi. Tuon kappaleen nimi, missä tämä lause pyörähtää, on jokseenkin istuva myös muutoksiin: ”Tässä elämä on”.
Lapsina saatoimme soitella äidille töihin siitä, kuinka toinen oli purrut käteen tai tehnyt muuta tyhmää. Välillä lankapuhelimen numerot tuntuivat hohtavan punaisina niinä kohdin, mitä numeroita painellen äidin työpöydällä pirahti. Mutta vaikka me tappelimme, me myös yhdessä leikimme.
Leikimme pitkälle lapsuuteen barbeilla, jolloin kovin taistelu syntyi usein siitä, kuka saisi ensimmäiseksi nimetä barbieperheensä jäsenet. Marko Lampinen. Jostain ihmeen syystä olimme molemmat viehättyneitä tuohon nimeen, ehkäpä siinä innosti nimen helppous! Ei tarvinnut tavata nimeä kirjain kirjaimelta, kuten itse opimme jo pieninä tekemään. Elämä oli silloin siinä, mutta vuosien saatossa se muuttui.
Oli kuitenkin elämänvaihe tai ajankohta mikä, on tiettyjä asioita, jotka eivät ole muuttuneet. Elämä on ollut siinä ja nyt aina. Kuten näistä valokuvista saattaa huomata, on isosiskoni minun suojelijani. Tuo herkkä ja välillä arka tyttö nostaa nyrkkinsä kuvitteellisesti ilmaan heti, mikäli havaitsee pikkusiskoaan kiusattavan.
Mikäli luottaisin maailmassa johonkin henkilöön täysin varauksetta, olisi se siskoni. Mutta vaikka hän minua suojeleekin, voin korvissani kuulla toisen artistin äänen laulamina sanat ”sun särkyä anna mä en”. Minä en voi antaa hänen särkyä, myös hänen täytyy olla toisten suojeluksessa.
On niin paljon mitä hän eteeni tekeekään, vaikka hänellä omassa elämässään tarpeeksi puuhaa olisikin, pienten lasten äitinä univelasta puhumattakaan. Tässä se elämä nyt on. Toisella meistä asuntovelkaa talosta, jonka katon alla nelihenkinen perhe asustaa. Toisella meistä ei asuntovelkaa, kuten ei perhettäkään ole. Kaarnalaiva elämän aalloilla on johdattanut meitä eri suuntiin, toisen itään ja toisen länteen.
Isosiskoni on opettanut minulle paljon, niin paljon ettei minua haittaa ettei hän viheltämisen taitoa päähäni taottua saanut. Nykyisin on hienoa nähdä, kuinka hän äitinä tyttäriään opastaa. Vanhempi näistä pikkuneideistä on välillä minun innokas apurini, kun tätinsä pyörätuolia työntää, mutta välillä haikeisiin silmiin harmitus nousee, kun kuulee muistutuksen ettei tädin kanssa aivan kaikkea tehdä voikaan. Yhdenvertaisuus ja kaikkien huomioiminen ovat molemmat oppeja, joita siskoni tyttärilleen opettaa. Vaikeastivammaisena siskona ja tätinä voin sanoa olevani tästä ylpeä.
Tässä elämä on, niin minun kuin hänenkin. On asia joka tulee aina pysymään:
Hän on ainoa ja paras siskoni.
Lue lisää:
Miten siskoni suhtautui pyörätuolin pyöriessä arkeeni?
Mitä minä äitiydestä ajattelen?
///////////////
LUSIKOITA KIITOS.