Surkuhupaisan joulun muisto.

Lusikoita kiitos.

(Juttuun liittyviä kuvia ei ole olemassa, joten kuvituskuvina toimii seuraavan vuoden joululta eli 2011 otetut näpsäisyt.)

 

 

Yksi ikimuistoisimmista jouluaatoista on vuodelta 2010. Olin Saksassa töissä joulumarkkinoilla, myyden suomalaista hunajaa. Saksan vanhimmilla joulumarkkinoilla Dresdenin Striezelmarktilla työskenneltiin jouluaattonakin muutama tunti vielä hunajaa lahjapaketteihin käärien, ja pikkuhiljaa myyntikojua koristeista riisuen. Lento takaisin Suomeen oli varattu minulle ja Dresdenin toiselle myyjälle seuraavalle aamulle, joulupäiväksi. Lento lähti Berliinistä niin varhain, että piti matkustaa jouluaattona jo Dresdenistä Berliiniin linja-autolla.

No helpommin sanottu kuin tehty. Kun markkinat jouluaattona sulkeutuivat, oli meillä kova kiire asunnollemme vaihtamaan työvaatteet pois ja pakkaamaan loput tavarat. Lunta tuli vaakatasossa pyryttäen, takseja ei näkynyt missään ja ratikat myöhästelivät. Pääsimme asunnolle, saimme asiat hoidettua ja menimme matkalaukkujen kanssa kadulle odottamaan edellisenä iltana varattua taksia. No ei sitä taksia ikinä tullut. Taksikeskukseen ei saatu yhteyttä, eikä kehenkään niistä yksityisistä firmoista keiden käyntikortteja oli tallessa. Asuintalostamme lähteviltä ihmisiltä kysyimme olisiko joku heistä sattumoisin ajamassa päärautatieaseman lähettyville, josta bussimme oli juuri lähdössä. Ei, kaikki menivät eri suuntaan. Firman omistaja ja muutama työntekijä olivat onneksi vielä asunnolla juuri aloittamassa joulunvieton, joten kävimme katsomassa onko Glühwein vielä avattu vai voisiko meille löytyä kyytiä asemalle. Firman omistaja otti avaimet käteen ja kävelimme kuorma-autolle, ainoa auto jolla pystyi siinä säässä ajamaan, ja joka ei ollut tupaten täynnä jo purettuja myyntikojuja ja hunajapurkkeja.

Emme tietenkään tienneet kuinka päärautatieasemalle pääsee autolla, kun me myyjät olimme kulkeneet sinne vain ratikalla aivan muita reittejä. No vasemmalle tuonne  ja tuosta ehkä oikealle. Perille päästiin juuri kun bussi oli lähdössä, ja olimme ainoat matkustajat kyydissä. Jossain vaiheessa bussimatkaa yrmeä bussinkuljettaja kysyi meiltä voisimmeko me kaksi matkustajaa puhua keskenämme saksaa, että emme pälättäisi suomeksi. "Nein, das können wir leider nicht". 

Vihdoin päästiin Berliiniin ja hotelliimme. Tajusimme kuinka hirveä nälkä on, kun ei koko päivänä oltu syöty yhtikäs mitään ja koko ajan juostu paikasta toiseen. Hotellimme oli pieni perhehotelli, jossa oltiin odotettu meidän saapumista jonka jälkeen he lähtivät joulunviettoon. Ei siis ruokaa hotellista, joten kadulle etsimään aukiolevaa ravintolaa. Ainoa lähettyvillä oleva ravintola oli juuri sulkeutumassa ollut kiinalainen paikka, jonka työntekijät lupasivat että saisimme tilata vielä yhdet annokset take awayna. Saimme ruuat ja menimme hotellihuoneeseemme. Kun otimme ruuat esille, tajusimme ettei meillä ollut ruokailuvälineitä emmekä olleet saaneet ravintolasta syömäpuikkoja mukaan. No nokkelina neitoina sitten toinen söi jouluruokansa viinipullonavaajalla ja toinen linkkuveitsellä. Läppärillä pyöri joku random elokuva taustalla. Seuraavana päivänä päästiin takaisin Suomeen ja suoraan ruokapöytiin, jossa sai syödä haarukalla ja veitsellä. 

 Tuona jouluaattona ei ihan kaikkina hetkinä hymyilyttänyt, varsinkin kun oli ollut kuukauden töissä pitkiä päiviä, mutta jälkikäteen ajatellen se oli kyllä yksi surkuhupaisimmista päivistä ikinä.  Mikäli vain tilanteet sallisivat, viettäisin vielä nykyisinkin joulukuut joulumarkkinoilla työskennellen.

Kommentoi