Tarpeeksi iso rusetti.

Jos päässään tarpeeksi suuri rusetti ja huulillaan värikästä punaa on, voi vakuuttaa voivansa hyvin, näyttäähän sitä ainakin pirteältä? Ei voi, ei kaikille, ei tosiaankaan. On tiettyjä henkilöitä, niitä jotka eivät tyydy kuulumisia kysyttäessä vastaukseen ”ihan hyvää”, tai ”en mä tiedä”. Niitä, jotka näkevät läpi ja peitettynä olleet fiilikset peiton alta kaivavat. Se voi vaikuttaa julmalta, mutta helpot asiathan ovat jo osattuja, eivät ne silloin niitä tarpeellisimpia ole.

Toisinaan on voittoisa olo, jos kykenee näyttämään itsestään aivan toisenlaisen puolen, kuin mikä todellisuutta onkaan. Mutta se voi viedä myös mennessään. Kun on kerran ollut hymyilevä reippailija, saako muottiaan murtaa? Vaikka siihen muut saattaisivatkin kannustaa, olisiko itse valmis? Valmis todellakin kohtaamaan sen, jota eniten peittelee. Sen, joka todellisuudessa on.

Luulin ennen luottavani, luottavani useaan eri henkilöön. Mutta kun minulta hiljattain kysyttiin keneen luotan, seurasi vastaustani pieni suuri sana: ”mutta”. Voin luottaa, että henkilö on minulle hyvä, mutta en siihen ettenkö itse olisi hänelle paha. Sana luottamus sai särön, se tulee tietyin ehdoin, ehdoin joita minä pyrin toisen tietämättä säätelemään. Jos ei luota itseensä, kykeneekö luottamaan toisiin? 

Kehoni tai mieleni eivät kumpikaan luottamustani ansaitse, liian monta kertaa ovat kumpainenkin minut pettäneet. Mutta mitä jos olisinkin kokonaisuus, psykofyysissosiaalinen kokonaisuus, voisinko silloin luottaa? Voisinko rehellisen vastauksen antaa, luottaen että toinen sanomani vastaanottaa, minun olematta paha. 

Rusetti tai hymy eivät kerro mitään, eivät ainakaan täyttä todellisuutta. Todellisuus on siellä jossain, jossain näiden kahden välissä. Toisille ne siloittelevat pintaa kauniimmaksi, toisille taas naamion merkkejä ne ovat. Haluan uskoa, että voin vielä muihin luottaa. Luottaa siihen, että saan olla yksityiskohtainen kokonaisuus, johon ei aina voi luottaa.