Toisaalta paljon, mutta tavallaan ei mitään.

Lusikoita kiitos.

Yksinkertaiselta vaikuttaviin kysymyksiin on usein vaikeinta vastata. Sellaisiin, joihin voisi periaatteessa vastata vain muutamalla sanalla, mutta ei kuitenkaan olisi tietoa itsellään siitä, tuliki jotain edes vastanneeksi. Aiemmin kirjoitin jo kysymyksestä, jota häpeän suuresti, mutta nyt kyse on pienemmästä:

"Mitä kuuluu?"

En ole oikeastaan ikinä ollut "ihan hyvää" vastauksen kannalla, koska se ei kerro usein yhtikäs mitään. Omien kokemusten perusteella saa tuo kysymys usein valehtelevan vastauksen, tai korkeintaan pienen huipun jäävuoren päältä. Täytyisi laskea joskus kuinka monta kertaa tuo kysymys viikossa esitetään, ja kuinka eri tavoin siihen vastaankaan. Vai vastaanko ylipäätään?

Riippuu tietenkin todella paljon, kuka kysyjä on, mikä häntä juuri silloin kiinnostaa tietää? Onko hän kiinnostunut kehoni toiminnasta? Haluaako hän tietää mitä elämässäni on lähiaikoina tapahtunut? Tulisiko minun analysoida mielenterveyttäni? Vai haluaako hän ylipäätään tietää mitään, jos kohteliaisuuttaan vaan kysyy? 

 

Miten vastata kysymykseen, jos elämä junnaa tavallaan koko ajan paikoillaan, mutta toisaalta taas niin paljon on kesken ja levällään? Ideaalivastausta tuskin onkaan, niin paljon riippuu tilanteesta ja siitä, kuka kysymyksen oikeastaan esittää. En osaisi vastata kysymykseen ilman kategorisoimista, en vaikka siitä tulisikin pitkä, todella pitkä. Voisin kategorisoida mitä kaikkea elämässäni on eri aihealueilla meneillään, miten jalkani voivat, kuinka käteni ovat käyttäytyneet, miten sosiaalinen elämäni pyörii, kuinka paljon koen kipuja, hallitsevatko mielenterveyden sairauteni arkeani kuinka usein... niitä kategorioita olisi paljon. Mutta... vaikka niitä kategorioida ja listauksia tulisikin paljon, kertoisivatko ne todellisuudessa mitään? 

Milloin helpoista asioista tuli vaikeimpia? Varmaankin siinä kohdin, kun aloin ylianalysoida lähes kaikkea ja takerruin moniin epäoleellisiin yksityiskohtiin. Eräs henkilö, joka kysyy minulta viikottain tämän kysymyksen voinnistani, on sanonut minulle monta kertaa: "Eivät helpot asiat ole helppoja, ne ovat vaikeita ja siksi niitä työstetään." Joten ehkäpä tämän pienen kysymyksen vastaus on minulla vielä työn alla. Siihen asti hymyilen, esitän tarkentavia kysymyksiä, vastaan jotain epämääräistä, ja pohdin vastaustani etukäteen siltä näkökulmalta, kuka kysymyksen esittää.

Kommentit

Yhtä sirkusta!

Minä en koskaan kysy keneltäkään, että mitä sulle kuuluu? Inhoan, jos minultakin kysytään noin. Mieluummin kysyn henkilökohtaisemmin saman, esim. Kerro hei kaikki mitä sulle on tapahtunut tällä välin, kun ei olla nähty! Se minusta kertoo, että olen aidosti kiinnostunut ja haluan kuulla miten hän voi. Tuohon pyyntöön on myös oikeasti vastattava, ihan omalla vastauksella.

Voin kyllä kysyä myös, että mitä kuuluu, silloin kun on kiire tai silloin, kun en välitä ihmisestä tai en välitä jutella. Vastaus on aina; hyvää tai ihan hyvää. Selvä, minäpä jatkankin tästä matkaa, kun on vähän kiire...Näinhän se menee :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.