Unilta herännyt

sisältövaroitus: mielenterveyden järkkyminen

Haluaisin kertoa, että otsikko viittaisi vain edellisen postauksen otsikkoon, mutta näin ei valitettavasti ole. Ei, se viittaa johonkin paljon synkempään, ja siksi tällä postauksella onkin sisältövaroitus.

Olen sairastanut masennusta jo kuusi vuotta, joista vakavalla asteella viimeiset neljä. Viime vuonna kuitenkin masennukseni syveni entisestään, ja varsinkin syksyllä oloni alkoi mennä yhä jyrkempää alamäkeä. En muista viime syksystä lähestulkoon mitään. Marraskuun lopulla olin päivystyksellisesti sairaalassa, pian sen jälkeen toisen päivystyspätkän, jonka jälkeen minun piti olla sairaalassa suunnitellusti vielä kuutisen päivää. Tuo viimeinen pätkä kuitenkin venyi, ja kävin muutamallakin osastolla. Syy tuohon on vaikea: ”Yritin itsemurhaa”.

En mene tähän sen tarkemmin, enkä tule yksityiskohtia kertomaan, kun vain sen, että tilanteeni sairaalassa oli vakava. Kun heräsin 17 tuntia myöhemmin, oli vierelläni sairaanhoitaja, joka miellyttävällä ja ystävällisellä äänellä toivotti minulle hyvät huomenet. Koko sen päivän mitä tarkkailussa olin, hoiti hän minua henkilönä, ihmisenä, eikä idioottina joka oli mennyt juuri tekemään mitä teki. Hän hoivasi hellästi, ja oli minulle läsnä. Iltapäivällä siirryin takaisin psykiatriseen sairaalaan.

Kun sain puhelimeni käsiini, jouduin tekemään kaksi elämäni hirveintä puhelinsoittoa. Soitot läheisille, mitä oli tapahtunut, koska jostain syystä sairaalalta ei oltu ilmoitettu lähiomaiselleni. En muista noista puheluista mitään, kun vain sen, missä he olivat silloin. Kumpikin huonossa paikassa, mutta halusivat puhua silti.

Noiden puheluiden jälkeen kerroin lähimmille ystävilleni viestitse asiasta, sillä halusin heidän kuulevan suoraan minulta.

Seuraavat päivät odotin, että pääsisin siirtymään takaisin osastolle, jossa olin ollutkin, mutta minua pelotti. Oli pakko tukeutua rauhoittaviin osastolle mennessäni. Olin sitä mieltä, että heillä oli oikeus vihata minua, kieltäytyä hoitamasta minua, ja olla ottamatta minua vastaan.  Ensimmäisenä osastolla kohtasin omahoitajani, joka sanoi: ”Ihanaa, että olet siinä!”  Seuraaavat päivät vietin kuitenkin pyydellen anteeksi. Pyysin anteeksi kaikilta niiltä, jotka olivat joutuneet olemaan läsnä itse tilanteessa, sekä niiltä, joita kohtaan olin muutoinkin mielestäni toiminut väärin.

Nyt tilanteesta on kulunut kaksi kuukautta, mutta tulen muistamaan tuon päivämäärän: 4.1 ikuisesti.  Muutama viikko sitten otin ranteeseeni eheyttävän tatuoinnin, jonka elementit toivottavasti jaksavat auttamaan parantumisen polulla, tai ainakin siinä että vointini olisi tasaisempi. Jos olisin vielä joskus aidosti iloinen, saisin nautintoa, ja mielenrauhaa lukuisilta sairauksiltani.

Heräsin, mutta tahdoinko? Tätä asiaa työstän vielä pitkään.