Yksinäisyydestä ja yksinolosta.

Lusikoita kiitos.

”Minä olen yksinäinen.”

Noin nyt se on sanottu, ei tarvitse kierrellä ja kaarrella riviä toisensa perään erilaisia kielikuvia käyttäen. Mutta kuten oi niin usein, ei tämäkään asia ole niin yksinkertainen miltä aluksi saattaa vaikuttaa. Vaikein ja isoin asia on nyt kuitenkin kirjaimilla kirjoitettu, vihdoin suostun sen itselleni myöntämään. 

 

Vielä jonkin aikaa sitten ajattelin minun valinneen yksinolon, joka ei kuitenkaan tarkoittanut yksinäisyyttä.  Mutta jotain on kuitenkin muuttunut. Vaikka yhä itse haluan ja tarvitsenkin paljon yksinoloa, koen myös jääneeni yksinäiseksi ilman omaa valintaa. Niinkin oudolta, kuin se saattaakin kuullostaa, koen yksinäisyydestä häpeää. Olen joissain tilanteissa koittanutkin peitellä yksinäisyyttäni, sillä olen pelännyt saavani osakseni sääliä, tai sitä että joku lähipiiriin kuuluva alkaisi kovin tuputtamaan minulle seuraa aivan koko ajan. Yksinäinenkin saa halutessaan olla yksin vaikka yksinäisyydestään kertoisi. Se että kieltäytyisin toisinaan toisten seurasta ei tarkoittaisi sitä, että olisin itse täysin syyllinen yksinäisyyteni varjoon. 

 

On joitain asioita, mistä olen itse tunnistanut yksinäisyyden, tai sen kuinka yksipuolisia jotkut kaverisuhteet ovatkaan olleet. Vuosien mittaan tärkein oppi on ollut se, onko itse aina joutunut olemaan se aktiivinen osapuoli. Useamman kertaa olen havahtunut huomaamaan, kuinka joitain kaveruussuhteita ei olisi olemassakaan, ellen minä aina järjestelisi tapaamisia ja tekemisiä. Joissain tilanteissa on käynyt harvinaisen selväksi se, että jos minä en hoida järjestelyjä, ei mitään myöskään tapahdu. Olen tullut kohdelluksi epäreilusti, kun toinen on aina voinut ilmestyä vain paikalle minun hoitaessani kaiken jo etukäteen ja tapaamisen aikanakin. Kaveruus ja ystävyys on toki paljon muutakin, kuin viiden ruokalajin illallisia tai pitkiä viikonloppuja toisella paikkakuntaa. Läsnä voi olla silloinkin, vaikka ei kasvotusten pitkiin aikoihin tapaisikaan. Ja juuri se fakta tekeekin asiasta ehkäpä hieman karumman. Mikäli pelkkä yhteydenpito on pinnallista ja harvoin tapahtuvaa, kannattaako voimavarojaan keskittää siihen kaveruuteen? 

 

Minä haluan ystävyyden olevan kaksipuolista. Haluan olevani ystäviäni varten, mutta haluan myös heidän olevan minua varten. Mikäli se ei olisi vastavuoroista, silloin pärjään aivan hyvin yksikseni. Mutta juuri tässä tullaankin omalla kohdallani siihen kaikista herkimpään asiaan yksinäisyydessä. Vääristynyt ajatusmaailmani kun on sitä mieltä, että minusta välittämällä joutuu vahingoittumaan. Todellisuudessa haluan pitää siis minimissä sen määrän ihmisiä, jotka joutuvat vuokseni kärsimään. Vaikka ajattelenkin tällä tavoin tiedän etten selviäisi täysin yksin. Tai no otetaampa hieman takaisin: minä selviäisin kyllä yksin, vaikka minusta ei välitettäisi, mutta minä en selviäisi jos en voisi välittää minulle tärkeistä. 

Yksinäisyys on tullut, enkä usko että se olisi poistumassa pitkiin pitkiin aikoihin. Vähäiset voimavarat eivät vain tällä hetkellä riitä siihen, että jaksaisin itse yksin sitä hälventää. Sen sijaan pidän lujempaa kiinni niistä valituista ja harvoista, jotka eivät anna minun tiputtaa heitä matkasta pois.

Kommentit

Minä täällä hei (Ei varmistettu)

Samoja mietteitä täällä. Etenkin se, että minä olisin voinut kirjoittaa tämän tekstin. On siis olemassa muitakin yksinäisiä kuin minä.

Myös minä ajattelen niin, että lähelläni muut kärsivät sairauteni vuoksi. En halua olla vaivaksi. Kivut määrittävät myös minun elämääni, enkä haluaisi huolestuttaa sairauksillani muita. Kuitenkin samalla haluaisin, että minusta huolehditaan ja todella ollaan kiinnostuneita siitä, miten voin ja jaksan. Aivan kuin minä välitän läheisistäni ja haluan tehdä kaikkeni, että heillä on hyvä. Ristiriitaista...

Voimia sinulle!

a.
Lusikoita kiitos.

Hei, kiitos paljon kommemtistasi.

Kun voimavarat ovat vähissä, ja ajatusmaailma pinttyneen omamlaisensa, sitä haluaa mielummin panostaa niihin, jotka ovat aidosti läsnä. 

Ehkäpä tulevaisuus tuo mukanaan helpotusta kipuihin, jolloin sosiaalisen ympäristön kasvattaminenkin olisi helpompaa.

tsemppiä!

a. 

Jenniiii (Ei varmistettu)

Olen yksinäinen. Minulla on avomies ja "kavereita", joihin pidän yhteyttä lähinnä somessa ja jota en näe välttämättä edes kerran kuukaudessa. Olen todennut saman asian kuin sinä; jollen minä pidä yhteyttä ja ehdota ja järjestele jotain, niin aika hiljaista on kaveririntamalla. Toisaalta, monet entiset kaverini (puhun useimmista jo entisinä kavereinani, koska yhteydenpito on niin harvaa) ovat ilmeisesti liian kiireisiä tai haluttomia tapaamaan minua, että turha mun on kauheasti ehdotella mitään. En oikein tiedä, mistä näin aikuisena löytäisin kavereita. En asu pk-seudulla, vaan keskisuuressa kaupungissa, jossa joku on monesti jonkun tutun tuttu. Tavallaan hävettäisi myöntää julkisesti jossain fb-ryhmässä, että joo etsin kavereita, tavataanko. Jotenkin pelkään myös, että minusta ei pidettäisiin ja en saisi enää kavereita. Vaikka kaipaan myös omaa aikaa, niin kieltämättä on käynyt mielessä, että ilman miestä olisin aika yksinäinen ja mun sosiaaliset kontaktit rajoittuisivat lähinnä työpaikalle.

Orion (Ei varmistettu)

Hei! Pahoittelut jos tämä kuuloastaa epäkohteliaalta, mutta oon välillä miettinyt onko toisinaan tässä "joudun aina se yhteyttä ottava ystävä" tunteissa ihmisillä vähän sama juttu kun kämppiksillä.
Selitän! Eli kyllä ehdottomasti voi olla niin, että toinen kämppis aina/useimmiten vie vaikka bioastian ja imuroi keittiön. Tämä ymmärrettävästi voi harmittaa ja on väärin toiselta. MUTTA siinä helposti ei huomaa, että itse on se kämppis, joka aina unohtaa tyhjentää vessan roskiksen.

Se ystävä, johon pitää aina ottaa yhteyttä voi omassa elämässään käydä läpi juttuja, joista en tiedä mutta jotka vaikuttaa häneen suuresti. Ja se, että hän pääsee paikalle (eli on aikaa, rahaa, muistaa tapaamisen...) onkin hänelle yhtä ison vaivan takana kun mulle se kahvittelun järkkääminen.

Tän oikea sisäistäminen oli ainakin mulle valtava ahaa! elämys, joka on helpottanut ihmissuhteita todella paljon. Vaikka kuulostaakin tosi no duh -jutulta näin sanottuna.

Ymmärrän kyllä tilanteen. Sillä itse toivoisin tuttuja tai jopa ystäviä, jotka olisi samanlaisessa elämäntilanteessa. Mutta eivät he tule ovelle tule koputtelemaan (ainakaan ennen kuin heihin tutustuu :D ) ja sen ajan mitä mulla on ystävyyssuhteilla haluan toisaalta ensisijaisesti olla niiden läheisten ystävien kanssa. (Tai käyttää tinder-deittailuun lollol.) Vaikka sitten tiedän etten voi oikein puhua tietyistä aiheista ja tunnen niissä oloni yksinäiseksi. :/

Kommentoi