Yö, joka ei lepoa mukanaan tuo.

Lusikoita kiitos.

Unettomuus on kulkenut mukanani jo pitkään, liian pitkään. Haluaisin kokea sen olon, kun hyvin nukutun yön jälkeen nousee sängystä käsiään sivuille venyttäen, rintakehän täyteen happea sisäänhengittäen. Se sellainen ramaiseva ääni, sama kissamainen mauku, jonka siskoni päästi aina lapsena autossa herätessään, juuri sillä hetkellä kun renkaat kotipihaamme kääntyivät. En muista enää milloin viimeksi olisin nukkunut kunnolla, heräämättä mihinkään, pysyen unessa.

 

Lapsena minulle oli tärkeätä se, etten hiljaisuuteen nukahtanut. Jostain minulle kehittyi tapa, että jonkun piti vielä olla hereillä, ennenkuin itse nukahdin. Oli turvallista nukahtaa olohuoneesta kantautuviin television ääniin. Oli helppo nukahtaa mökillä isosiskon viereen, kun kuuli hänen kääntävän sivuja, tietäen että hän vielä siinä vieressä hereillä kirjaansa luki. Mutta vuosien varrella tuo tapa hälveni rutiinistani, vaikka nukahtamisesta en pitänytkään. Vierastin aina sitä, kuinka joku kertoi vain menevänsä sänkyyn ja laittavansa silmät kiinni. En minä nuorempanakaan nukahtanut, en ennen kuin silmät olivat niin ristissä, etten kirjan riveistä selvää saanut. Mutta silloin, lapsena ja nuorena olin yön jälkeen levännyt. En kissamaisesti maukunut, mutta lepo oli yöllä kehoani ja mieltäni syleillyt.

Krooninen unettomuus on ollut jokaöinen seuralaiseni jo vuosikaudet, siitä on tullut normi. Kun keho on kipuisa lähes kaikkialta, ei patjan pehmeyskään helli, ei peitto epämukavuutta karkota. Kipuni voivat pahentua hetkessä vain sängyllä maaten, ilman sen suurempaa aiheuttajaa. 

Olen onnekseni löytänyt lääkärien avulla useamman eri lääkevalmisteen coktailin, jolla nukahdan ja öisten heräämisten jälkeen useimmiten jossain kohtaa silmäni takaisin kiinni suljen. Mutta, kyseessä on lähinnä vain mekaaninen toiminto. Silmäni saattavat olla sulki, mutta levättyyn uneen... siihen vain aniharvoin pääsen. Kun unettomuus on jatkunut jo pitkään, on väsymyksen tilalle astunut ylivirittyneisyys, sekä jatkuva uupumus. Tiedän, kuullostaa hassulta, että nuo vastakohdilta vaikuttavat asiat voivat vaikuttaa samaan aikaan. Tilannetta voisi selventää vertauskuvalla siitä, kuinka aivan liian väsyneenä saattaa joku hervottomasti kikattaa kikattamistaan. 

On päiviä, jolloin uupumus valtaa koko kehoni ja mieleni niin, etten oikeastaan koe nukkuvani, vaan kyse on enemmän tajunnan tason hämärtymisestä. Vaikka sellaisia päiviä on, etten sängystä ylös pääse, eivät ne päivät minulle lepoa tuo. Olisipa niin. Unettomuuteni on suurimmin osin vaikeista kroonisista kivuistani johtuvaa, mutta ahdistuneisuus ja masennus haukkaavat osansa myös. Kun jokainen päivä tuntuu neljältä maratonilta, haluaa sitä usein vain siirtyä jo seuraavaan. Mutta jos koko päivän joutuu odottamaan sitä hetkeä, kun lääkkeiden avuin voisi nukahtaa, on sanomattakin selvää, että tilanne ahdistaa. On päiviä jolloin olisi vain helpompi, kun silmänsä sulkemalla pääsisi höyhensaarten kautta lepoa kohti. 

 

Uupunut univaikeuksiin, univaikeudet uuvuttaneet.

 

Aiempi kirjoitus aiheesta:

Kohteena Höyhensaaret.

Kommentoi