Olin viherkasvien sarjamurhaaja

Mietin tässä tätä suhdettani kasveihin. Että ei oo ihan normaali se. Oon ollu aikuinen kohta 20 vuotta ja koko sen ajan omistanut jonkun viherkasvin. Jokaikisen olen onnistunut tappamaan.

Pitkäaikaisin kasvini on Viirivehka (kuvassa) tai oikeastaan pieni osa siitä. Ostin kasvin vuonna 2004 ensimmäiseen omaan kotiini. Viirivehka taisi olla silloin muodissa, semmoinen vuoden 2004 peikonlehti. Valitsin sen huolella Stockalta, kuten myös ison punaisen ruukun, joka mätsäsi uuden kodin punaiseen seinään. (Hauskaa muuten miettiä, mitä muistoja mihinkin pensaaseen kuuluu.) Asunnot ovat sen jälkeen vaihtuneet, ja viirivehka seurannut uskollisesti ikkunalaudalta toiselle. Kaikenlaista nähnyt ja kuullut. Välillä se on ollut paremmassa välillä huonommassa moodissa. Kuolemaan se ei ole suostunut, vaikka olen sen joskus pitkäksikin ajaksi hylännyt.

Välissä on ollut myös anopinkieltä, rahapuuta, josjonkinlaista orkideaa, köynnöstä, saniaista ja kaktusta. Kuolleina makaavat nyt mullan alla kaikki. 

Ei ole ok, että kaikki kasvava kuolee käsiin. Oon ihan kohtuudella tässä kasvatellu kahta lasta, mutta kasveja en saa pysymään elossa. Ei voi olla jotain marttojen salaliemitiedettä tämä (eihän?). Ei. Jos lapsi tarvitsee rajoja ja rakkautta (ja vähän pädiä ja vanhempien huonoja läppiä), ni kasvit tarvitsee vettä ja multaa. Siksi oonkin nyt päättänyt, et mun kukat ei enää kuole. Mä AION OPPIA hoitamaan niitä!

Puoleen vuoteen en oo tappanu mitään. Enkka.