Alku

Saavuin Pariisiin Elokuussa, olin hyvästellyt ystäväni Rivieralla ja pakannut omaisuuteni neljään matkalaukkuun. En tiennyt yhtään mihin olin ryhtymässä, maailma tuntui vain avoimelta syliltä jonne minä olin hyppäämässä. Toivoin parasta ja pelkäsin pahinta.

Olin tavannut toukokuussa perheen joille tulisin työskentelemään lastenhoitajana. Sopimukseen kuului että vahtisin lapsia koulun jälkeen pari tuntia joka arkipäivä ja kerran tai pari viikossa myös iltaisin. Tästä hyvästä perhe tarjoaisi minulle asunnon (chambre de bonne), julkisen liikenteen passin ja vähän palkkaa. Olin myös saanut paikan kielikoulusta ja löytänyt pianonopettajan.  Syksyn suunnitelmat olivat siis saapuessani melko selvät, mutta en osannut yhtään arvata kuinka paljon minä elämäni ja suunnitelmani tulisivat muuttumaan edellisvuodesta.

Vuoteni Rivieralla oli mennyt melko vauhdikkaasti. Vietin paljon aikaa ystävien kanssa, tapasin ennakkoluulottomasti uusia ihmisiä, seikkailin ympäri rannikkoa, join paljon viiniä, otin paljon aurinkoa, uin turkoosissa välimeressä, ihastuin usein, olin ja nautin. Iho tuoksui suolalta ja hiekalta, mieli oli avoin ja huoleton. Mutta koko ajan tunsin olevani hukassa. 

Pariisiin saapuessani kaikki muuttui: Rakastuin kerran ja ihastuin kerran. Pariisiin sekä yhteen mieheen. Löysin intohimoni ja aloin ymmärtämään mitä elämältäni haluan. Kaikki aikani alkoi menemään pianon ja musiikin parissa. En viitsinyt juurikaan tutustua uusiin ihmisiin. Myöhemmin syksyllä sain vielä työn kahvilasta, ja minulla ei ollut oikeastaan enää edes aikaa tavata ihmisiä työn ja koulun ulkopuolella. Herään klo 6 jotta ehdin ennen koulua harjoitella pianokappaleita, koulun jälkeen takaisin  kotiin treenaamaan, iltapäivällä lasten haku koulusta, ja illalla töiden jälkeen takaisin treenaamaan ja klo 22 nukkumaan. Viikonloppuisin töitä kahvilassa. Ei vapaapäiviä. Vain säännöllinen rytmi takaa sen että jaksan tehdä töitä 50 tuntia viikossa, treenata pianoa ja laulua 20-30 tuntia ja käymään vielä koulussakin. Yksikin venähtänyt ilta ulkona ja koko loppuviikko on pilalla. Voilà.

 

Kaikesta tästä huolimatta olen ihan hirveän onnellinen. Rakastan pariisia, pianoa, muusikkonaapureitani, opettajiani, työkavereitani kahvilassa, hoitolapsiani ja heidän vanhempiaan. Olo on rauhallinen, olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, enkä enää tunne stressiä tai huolta siitä mikä minusta tulee isona. Edistyn pianossa ja ranskan opinnoissa erittäin hyvin, ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Tunnen olevani maailman onnekkain tyttö, ja minun on täällä hyvä olla.

 

Rakkaudella Pariisista, 

Anna