Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Luin jokin aika sitten Miika Nousiaisen Juurihoidon ja käännettyäni sen viimeisen sivun tahdoin lisää. Syksy on ollut sen verran vaikeaa aikaa, että Nousiaisen kirjojen humoristisuus on osunut ja uponnut. Niinpä hankin käsiini Nousiaisen Maaninkavaaran, joka oli minulta vielä lukematta. Odotin voivani käpertyä siihen kuin lämpimään, tuttuun peittoon.
Siinä missä Maaninkavaara on samanlainen kuin Miika Nousiaisen muut kirjat, se on myös erilainen. Ainakin teema on jotain muuta, sillä päällisin puolin se kertoo suomalaisesta kestävyysjuoksusta. Koulun vahtimestarina työskentelevä Martti on täysin hurahtanut kestävyysjuoksuun. Hänen omistautumisensa ei ole enää harmitonta fanitusta vaan pikemminkin uskonto. Suomen kestävyysjuoksumenestyksen romahtaminen on hänelle asia, joka vertautuu koko maan romahtamiseen.
Kympin juoksu on elämä itsessään. Siinä on kaikki elämän vaiheet. Satanen on siinä rinnalla kuin yksien liikennevalojen vaihtuminen, ihminen ei seuraavana päivänä edes muista seisseensä niissä valoissa.
Martti valmentaa täysillä poikaansa Jarkkoa juoksumenestykseen. Pojan kantti ei vain tahdo kestää isän valmennusotteita. Hän katoaa kisamatkalla Ruotsiin, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetä. Yläkouluikäinen tytär Heidi säälii isäänsä, jonka elämältä on äkkiarvaamatta kadonnut suunta, ja lupautuu isänsä valmennettavaksi. Pian läksyt pitää unohtaa, kavereiden tapaamisen perua ja kaikki muu jäädä, jotta voidaan treenata koko olemassaolon tarmolla. Vähempi ei riitä, ainakaan isän mielestä.
Martin hahmo tuntuu tutulta Miika Nousiaisen muista kirjoista. Hän on ennenkin kirjoittanut umpiniskaisista keski-ikäisistä miehistä, joille nykymaailman hömpötykset, kuten tunteista keskusteleminen, ovat vieraita. Lähin vertailukohta palasi mieleen Juurihoidosta, jonka ikimuistoinen hammaslääkärihahmo Esko on selvästi Martin sielun sukulainen. Martti on kuitenkin Eskoa traagisempi. Hän ei pysty muuttumaan vaikka jollain tasolla ymmärtää sen tarpeen.
Miika Nousiaisen Juurihoitoon ja Metsäjättiin verrattuna Maaninkavaara jää rakenteeltaan hieman ponnettomaksi. Se jää junnaamaan keskivaiheilla, ja lopetus jää pieneksi pettymykseksi. Aivan kuin viimeisen kaarteen kiihdytys olisi jäänyt ottamatta. Tämä ei tarkoita, että olisin pitänyt Maaninkavaaraa huonoa kirjana. Nousiainen on nimittäin yleensä ottaen mestari rakentamaan juonta jäsennellyn selkeästi, mutta Maaninkavaarassa hän ei tässä suhteessa yllä aivan parhaalle tasolleen.
Pienistä pettymyksistä huolimatta Maaninkavaaraa lukiessa sain silti nautiskella rauhassa tragikoomisuuden eri sävyistä ja hekotella vähän kolkosti peiton alla. Ehkä suomalaisuuteen kuuluu, että löytää elämän kurjuudestankin jotain kummalla tavalla nautinnollista.
Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Otava 2009
351 sivua
Lainattu kirjastosta
Helmet-lukuhaaste 2016, 31. olympialaisista kertova kirja