Wendy Lower: Hitlerin raivottaret
Poimin kirjaston suositteluhyllystä käsiini yhdysvaltalaisen historian professori Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret ja lainasin sen. Kirja on parisataa sivua pitkä mutta sivujaan painavampi. Se kertoo juutalaisten joukkotuhoon osallistuneista naisista.
Viime syksynä eräässä lukupiirissä keskusteltiin Anthony Doerrin Pulizer-palkitusta Kaikki se valo jota emme näe -teoksesta. Kirjan eräs juonilinja kulkee natsien koulutusleirin kautta. Eräänä päivänä kiinni saadaan venäläinen karannut sotavanki, joka köytetään koulun pihaan. Yksitellen oppilaat käyvät herjaamassa miestä ja heittämässä hänen päälleen kylmää vettä. Yksi kieltäytyy, ja sen jälkeen hänen kiusaamisensa alkaa. Kirjan päähenkilö Werner on kiusatun kaveri muttei nouse julkisesti puolustamaan häntä.
Eräs lukupiiriin osallistujista oli tiukasti sitä mieltä, että Wernerin olisi pitänyt kieltäytyä heittämästä vettä sotavangin päälle ja puolustaa kaveriaan julkisesti. Itse puolustin häntä ja muitakin oppilaita puheenvuoron verran. Äärimmäisissä olosuhteissa on toki ihailtavaa, jos ylittää eettiset velvollisuutensa, mutta sitä ei voida keneltäkään odottaa. Yritin mielestäni puhua armosta ja inhimillisestä heikkoudesta, mutta olinkohan väärässä? Ehken ainakaan osoittanut moraalista selkärankaa?
Tapaus palasi mieleeni lukiessani Hitlerin raivottaria. Tavalliset naiset ovat osallistuneet joukkotuhoon niin natsihallinnon sihteereinä, jotka kirjoittivat tappomääräyksiä, kuin sairaanhoitajina, jotka pistivät ihmisiin kuolettavia ruiskuja. Jotkut ovat olleet SS-miesten puolisoja, jotka ovat itsekin enemmän tai vähemmän innokkaasti ampuneet juutalaisia takapihallaan. Sitten on tietysti ollut naispuolisia keskitysleirien työntekijöitä, mutta he ovat oikeastaan olleet vain jäävuoren huippu.
Mitä ihmiselle tapahtuu, kun esimies palaa töihin veriroiskeita paidallaan ja keväisellä metsäretkellä voi noin vain kompastua joukkohautaan? Jos auttaa juutalaisia ja paljastuu, tulee itsekin teloitetuksi. Jos ei tee mitään, ehkä menettää yöunensa tai tottuu syyllisyyteensä vähitellen. Jos osallistuu tappamiseen, ehkä siihenkin yksinkertaisesti turtuu. Ensin voi pakottaa juutalaiset kaivamaan omat joukkohautansa ja sitten voi lähteä illalla juhlimaan SS-miesten kanssa.
Mikäli itäisillä miehitetyillä alueilla olleet naisvirkailijat, ammattilaiset tai hallintoeliittiin kuuluneiden perheenjäsenet näkivät juutalaisiin kohdistuneita julmuuksia tai kuulivat niistä, niitä oli helppo vähätellä osana sodan yleisiä kauhuja tai ne saattoi sivuuttaa jonkun muun ongelmana. Antisemitismi oli tehnyt saksalaisista tunteettomia juutalaisten ja varsinkin muiden maiden juutalaisten ahdingolle. Vaikka useimmat olivat alkuun järkyttyneitä sodan ja kansanmurhan väkivaltaisuudesta, he sopeutuivat siihen ja oppivat elämään sen kanssa.
En mitenkään pysty uskomaan, että miljoonat joukkotuhoon osallistuneet olisivat ollet syntymästään saakka pahoja. Joku oli varmasti mieleltään häiriintynyt, mutta miljoonille ei voi antaa diagnoosia epäsosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä. He olivat tavallisia ihmisiä epätavallisissa olosuhteissa. Tunsin Hitlerin raivottaria lukiessa oikeastaan syyllisyyttä. Luulen, etten minäkään olisi ollut mikään eettinen sankari. On paljon helpompaa ajatella, että joukkotuhoon osallistuneet olivat sisimmältään pahoja, koska sitten ei itse ole samanlainen kuin he. Samanlainen heikko ihminen.
Konformismista lukiessani olen aina ajatellut, etten itse sortuisi joukkopaineen alla. Kuitenkin psykologisissa kokeissa monet ovat sortuneet, joten miksen minä sortuisi? Tosipaikan tullen kuinka moni meistä olisi oikeasti kuin August Landmesser, joka seisoi kädet puuskassa muiden tehdessä Heil Hitler -tervehdyksiä? Kuinka moni löytäisi itsestään samanlaista voimaa vastustaa joukkopainetta?
Wendy Lower on lukenut lähteensä ja kirjoittaa, että vain parikymmentä naista sai sodan jälkeen rangaistuksen teoistaan. Vaikka he olisivat heittäneet juutalaisia lapsia parvekkeelta, tästäkään ei tullut heille rangaistusta. He olivat häpeissään ja halukkaita jatkamaan elämäänsä, ja niin heidän annettiin jatkaa. Virallisen totuuden mukaan naiset olivat sodan aikana pitäneet kotirintamaa pystyssä ja hoitaneet lapsia. Kukaan ei ollut kiinnostunut veriroiskeista heidän paidoillaan.
Holokausti, ehkä se pitää vain muistaa, jotta samanlaiselta tulevaisuudessa vältyttäisiin. Meissä kaikissa on pisara pimeyttä, pilkkopimeää mustaa. Vaalitaan valoa, joka heittää liekkinsä pimeyteen.
Wendy Lower: Hitlerin raivottaret
Suomennos Juha Sainio
Atena 2014
295 sivua
Lainattu kirjastosta
Helmet-lukuhaaste 2016, 14. historiaa käsittelevä tietokirja