Aki Ollikainen: Nälkävuosi

 

Viime viikolla julkaistiin ehdokkaat tämän vuoden Man Booker Prizen saajiksi. Kolmentoista kirjailijan joukossa on muun muassa nobelistien romaaneja mutta myös yksi kotimainen esikoisteos: Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Ensi kuussa julkistetaan vielä lyhyempi ehdokaslista, jossa ehdokkaat on karsittu kuuteen, ja toukokuussa julkistetaan voittaja. Pelkkä ehdokkuuskin on tässä joukossa aikamoinen saavutus, sillä Nälkävuosi on kautta aikain ensimmäinen suomalainen Booker-ehdokas.

Nälkävuodessa taivaan kanneksi on vedetty musta pressu, joka peittää maan pimeyteen. Helsingin katuja vihmoo kylmä viima, joka koettelee Katajanokan puisia hökkeleitä ja Punavuoren bordelleja. Satunnaiset kulkijat lämmittelevät kapakoissa samalla, kun kerjäläisten massat vaeltavat pohjoisesta kohti kaupungin rajoja. Pohjoisessa leipään on sekoitettu jäkälää ja pettua, velli on laihaa. Satokauden perunat ovat pieniä kuin mustikat. Epätoivoissaan syödään koiria, ehkä jopa ihmisiä.

Nälkävuosi kertoo Suomen suuresta nälkävuodesta 1867. Marjan mies on kuollut, ja hän lähtee kerjuumatkalle lastensa kanssa. He haaveilevat Pietarista, keisarin kaupungista, jossa kukaan ei näe nälkää. Jalan he kulkevat pitäjästä pitäjään, kolkuttelevat oville. Joiltain hyväsydämisiltä likenee laihaa velliä. Jotkut sanovat, että älä meidän kyläämme tule. Ei meillä ole tilaa kerjäläisille. Ruoka on loppu, eikä sitä riitä omallekaan väelle. Pysykää pohjoisessa, älkää tuoko tänne tautejanne.

Routaiseen maahan ei saada edes vainajia haudatuksi. Heidät jätetään latoihin odottamaan kevättä ja sitä, että heille saadaan kaivettua joukkohauta.

Aurinko pysyy harmaan verhon takana koko matkan. Tullaan peltoaukealle. Lumen peittämät puut heittävät sen reunoille harmaan varjon, kuin rajan kuolleiden ja elävien maan välille. Marja ei enää luota tuohon rajaan. Varjo haalistuu ja haalistuu, kunnes se ei enää pysty pitämään valkoista autiutta rajojen sisäpuolella, vaan kaksi maailmaa muuttuvat yhdeksi.

Nälkävuotta lukiessa sain ajoittain kylmiä väreitä. Viima vyöryi kirjan sivuilta ja alkoi paleltaa. Nälkävuodesta on pian 150 vuotta, mutta kaikkeuden mittakaavassa se on vain pieni hönkäys. Vain hetki sitten Katajanokalla on ollut vain puisia kalastajien hökkeleitä, ja keskustasta pohjoiseen vienyt Hämeentie on ollut pölyävä hiekkatie. Jumala on kääntänyt selkänsä köyhälle kansalle, ja papit ovat puhuneet siitä, kuinka aina koittaa kevät ja lumi paljastaa maan sisältään. Kuinka tyhjältä se on mahtanutkaan köyhistä kuulostaa.

Aki Ollikainen kirjoittaa pelkistetysti mutta kauniisti. Kieli on väkevää, mutta kirjalla on pituutta vain 141 sivua. Jos jotain olisin kaivannut lisää, niin enemmän mittaa, mutta toisaalta lyhyys saattaa toimia kirjan eduksi. Se tekee siitä tehokkaan, eikä edes nälkävuodesta kertovan kirjan tarvitse olla ”pitkä kuin nälkävuosi”. Itse luin tämän parissa illassa, mutta se riitti herättämään paljon ajatuksia sukupolvien ketjusta ja omasta pienuudesta tässä kaikessa. Nyt mietitään proteiinipirtelöitä ja maca-jauheita, kun joskus ei ole ollut mitään. Vaikka olisi ollut rahaa, mistään ei olisi saanut ostettua ruokaa.

Nälkävuosi on hyvin suomalainen kirja, mutta se on saanut maailmalla ylistävän vastaanoton. Esimerkiksi The Guardian on julkaissut siitä pitkän ja myönteisen arvion. Ilmeisesti englanninkielinen käännös on onnistunut. Kääntäjät Emily ja Fleur Jeremiah ovat äiti ja tytär, ja äiti on puoliksi suomalainen, mikä auttanee ymmärtämään kylmää ja lumen sävyjä. Booker-palkinto myönnetään sekä kirjoittajalle että kääntäjälle. Jos Nälkävuosi sattuisi viemään kotiin pääpalkinnon, kirjoittaja ja kääntäjätiimi jakaisivat puoliksi 65 000 euron palkintopotin.

 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Siltala 2012

141 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 1. ruuasta kertova kirja