Katri Lipson: Detroit

 

Meillä on ollut töissä vuoden verran lukupiiri, jossa käy kymmenkunta ihmistä eri puolilta konsernia. Koska lukupiiri on osa virallista työhyvinvointiohjelmaa, talo tarjoaa kirjat ja kokoonnumme keskutelemaan niistä joitain kertoja vuodessa. Muutaman kerran olemme saaneet vieraaksi jopa kirjan kirjoittajan, mikä on tietenkin aikamoista luksusta.

Lukupiirit ovat siitä mukavia, että tulee luettua kirjoja, joihin ei muuten luultavasti koskaan tarttuisi. Katri Lipsonin NHL-maailmaan sijoittuva uutuuskirja Detroit on yksi tällaisista tapauksista. Mitäpä minä NHL:stä tietäisin, en juuri mitään, eikä edes kauheasti ole koskaan kiinnostanut. Nyt tuli luettua jotain erilaista ja pääsi iloksensa juttelemaan siitä kirjailijan kanssa.

Detroit on ensisivuilta saakka suuri tragedia. Timothy taklataan NHL-pelissä, ja hän vammautuu. Käy pahasti, tosi pahasti. Nuori jääkiekkolupaus istuu sitten pian hoitokodissa neliraahahalvaantuneena. Kaikki muut ovat käyneet häntä katsomassa paitsi joukkuekaveri Nathan, jota hän on pitänyt parhaana ystävänään. Vaikka aluksi Timothy ei ollut kiinnostunut mistään, vähitellen hän on taas alkanut seurata jääkiekkoa. Eniten häntä siinä kiinnostaa Nathan, eikä mikään tai kukaan muu.

Timothyn sänky on monimutkainen kuin pieni avaruusalus. Timothyllä on oma ohjaamo, josta hän voi lähettää käskyjä pään ja suun liikkeillä, puhaltamalla, imemällä tai äänellään. (…) Sängyn molemmin puolin pöydällä lojuu paperipinoja, joista hän etsii Nathan Delormen nimeä. Timothy on katsellut kaikki Nathanin ottelut ja silloinkin kun Nathan ei ole pelannut – tänä keväänä niin on ollut usein – hän katselee nähdäkseen joukkueen, joka pelaa, istuu ja matkustaa samalla jäällä, penkillä, bussissa ja lentokoneessa Nathanin kanssa.

Alun jälkeen Katri Lipson alkaa vyöryttää auki tarinaa, jossa etusijalle nousee Timothyn ja Nathanin keskinäinen suhde. Mehet eivät kirjassa tapaa ennen kuin ollaan jo loppukohtausten äärellä, mutta takaumat, viestit ja dialogit muiden sivuhahmojen kanssa paljastavat hiljalleen, mitä on tapahtunut ja miksi. Kaikki ei olekaan ollut sitä, miltä se on näyttänyt.

Kaikkein virkistävintä kirjassa on sen dialogivetoisuus. Toisinaan on vain sivukaupalla keskustelua, eikä tapahtumapaikkoja juuri kuvailla. Mielikuvitukselle jää tilaa kuvitella, miltä näyttää esimerkiksi hoitokoti, aavikkotie tai kiekkokaukalo. Katri Lipsonin kirjoittaminen on myös tyylipuhdasta ja varmaa. Se ei poukkoile ympäriinsä, kuten monet muut kotimaiset nykykirjat.

Rehellisesti sanottuna en heti kirjan lukemisen jälkeen silti ollut mitenkään erityisen vakuuttunut Detroitin päähenkilöistä. Ehkä minulle vieras jääkiekkomaailma vieraannutti sen verran, etten tahtonut päästä ihan miesten pelipaitojen alle. Kun lukupiirissä Katri Lipson itse kertoi hahmoistaan, ne alkoivat avautua minulle eritavalla. Muistin asioita, joita olin pikaisesti sivuuttanut mutta jotka osoittautuivat lopulta merkityksellisiksi.

Katri Lipson itse vertasi Detroitia esikoisteokseensa Kosmonauttiin (2008), jossa kaksi miespuolista ystävystä varttuvat Venäjällä. Heilläkin on tapana pelata jääkiekkoa, mutta kummatkin päätyvät tavoittelemaan uraa kosmonauttina. En ole lukenut Kosmonauttia, mutta Lipsonin kertoman perusteella se vaikuttaa selvältä Detroitin vastinparilta. Ehkä pitäisi ottaa sekin lukulistalle, sillä Lipson on kieltämättä omaperäinen kertoja.

 

Katri Lipson: Detroit

Tammi 2016

375 sivua

Saatu töiden kautta

Helmet-lukuhaaste 2016, 31. olympialaisista kertova kirja