Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

 

Työkaverini vuodatti joskus lounaspöydässä, kuinka Kari Hotakainen muuttui Juoksuhaudantien jälkeen. Sitä ennen hän kirjoitti nerokkaasti, mutta sen jälkeen hänen kirjansa menettivät makunsa. Niistä tuli liian mainstreamia.

Niihin aikoihin kun Juoksuhaudantie voitti Finlandia-palkinnon, minä lopettelin yläastetta, kuuntelin The Smashing Pumpkinsia ja uskoin olevani perustavasti erilainen kuin kaikki muut. Muistan Hotakaisen ympärillä pyörineen mediamylläkän, mutta se meni minulta ohi, kuten niin monet muutkin asiat, jotka eivät liittyneet minuun itseeni. Miksi minä olisin lukenut keski-ikäisen miehen kirjoittamia kirjoja?

Jos luotettavan lähteen mukaan Kari Hotakaisesta on tullut liian mainstreamia, niin toisaalta, miksi aloittaa hänen kirjojensa lukeminen näin myöhemminkään? Eiköhän sitä voi vain suosiolla sanoa, että kaikki kirjailijat eivät ole kaikkia varten.

Keräsin nyt kuitenkin itseni ja omat teini-ikäisyyteni rippeet ja lainasin kirjastosta Juoksuhaudantien. Olen ryhtynyt Helmet-kirjastojen lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea viiteenkymmeneen eri kohtaan sopiva kirja vuoden aikana. Yksi kohdista on suomalaisesta miehestä kertova kirja. Ensimmäisenä mieleeni tuli Kari Hotakainen ja Juoksuhaudantie.

Juoksuhaudantien päähenkilö on Matti Virtanen, kotirintamamies. Hän on maustanut kalakeitot, leiponut kakut, hoitanut lapset ja suorittanut aviolliset velvollisuutensa. Hän on hoitanut asiat kotona aina prikulleen, mutta auta armias, kerran hänkin on hairahtunut. Kun Helena sanoi, ettei hän ollut tarpeeksi miehekäs, Matti löi vaimoaan. Helena pakkasi heti kimpsunsa ja kampsunsa ja otti lapsen mukaansa.

Perheen menettäminen on Matille kuin sodanjulistus, hänen taistelunsa on alkanut. Hänen tulee keinolla millä hyvänsä hankkia perhe takaisin, ja se keino on rintamamiestalo. Matti kehittää pakkomielteen talon hankkimisesta ja omistautuu sille kuin talvisodalle. Hän alkaa päivätyönsä ohessa välittää varastettua tavaraa ja myydä eroottista hierontaa. Kaikki kelpaa, kunhan saa käteistä käsirahaan.

Matin tavoite on ehkä epärealistinen, mutta ainakin se on selvä. Se on samaan aikaan sekä surumielinen että vankkumaton.

Otin kirjahyllystä perhe-albumin. Etsin kuvia, joissa me kaikki olisimme samassa kuvassa. Löysin neljä. Irrotin ne albumista, leikkasin meidät irti maisemasta, hahmojen ääriviivoja pitkin. Sitten otin kiinteistönvälittäjän esitteistä yhden talokuvan ja sommittelin meitä sen pihalle. Helenan laitoin vanhan koivun viereen. Sinille etsin suojaisan paikan kahden koristekuusen alta. Itseni liimasin portaille. Katsoin kuvaa kauempaa. Liimaa ei erottanut. Aivan kuin olisimme kuuluneet kuvaan.

Hotakainen taitaa tyylilajinsa, ja tarina on hauskaa luettavaa. Kirjasta jää kuitenkin käteen muutakin kuin parit naurut. Esimerkiksi rintamamiesten ja kotirintamamiesten rinnastaminen on oivaltavaa. Rintamamiehillä oli sotansa, joka oli kaikkien tunnustama ja näkemä. Heillä oli selkeä tehtävä, jonka puolesta taistella. Kotirintamamies käy hiljaista sotaa, yrittää elättää perheen ja elää ihmisiksi, saada oman talon, jonka pihassa on omenapuita ja pieni sauna.

Rintamamiestalo edustaa tarinassa pientä turvasatamaa, jossa levätä taistelujen päätyttyä. Kuin äidin syliä ja eksistentiaalista turvaa. Paikkaa, jossa mitään pahaa ei voi tapahtua. Olen joskus miettinyt, tuovatko hienot autot ja uudet talot ihmisille turvallisuuden tunnetta. Juoksuhaudantien perusteella vastaus on ehdottomasti kyllä. Vuokra-asunto ei ole mitään verrattuna omaan taloon, jossa eletään vuosikymmenet yhdessä vaimon kanssa ja josta lähdetään vain jalat edellä.

Vaikken pidä Juoksuhaudantietä vanhana kirjana, oli mielenkiintoista havainnoida ajan kulumista sen pienistä yksityiskohdista. Vuonna 2002 asuntoja ei vielä katseltu Oikotiestä. Silloin maksettiin markoilla, taivasteltiin somalipakolaisia ja oltiin töissä Nokialla. Rahaa kului muun muassa kännykän soittoäänten ostamiseen. Ne ajat minäkin vielä muistan. Nostalgian puuska levisi punana poskilleni, kun muistin kirjasta, kuinka antiikkisiin Nokia-kapuloihin tilattiin soittoääniä nuortenlehtien ilmoitusten perusteella. Oi niitä aikoja!

Innostuin tämän myötä vähän Kari Hotakaisesta, ja hänen tuotannossaan olisikin runsaasti valinnanvaraa seuraavaa kirjavalintaa varten. Mitä muuta häneltä kannattaisi lukea? Sivistäkää tietämätöntä!

 

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

WSOY 2002

334 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 45. suomalaisesta miehestä kertova kirja

Kommentoi