Otto Lehtinen: Wurlitzer
Tartuin mielenkiinnolla Otto Lehtisen esikoisromaaniin, josta en tiennyt sen enempää kuin mitä olin kustantamon katalogista lukenut. Joskus on mukavaa lukea kokonaan ilman ennakko-odotuksia. Lehtinen on alle kolmekymppinen bioanalyytikko, joka on kotoisin Joensuusta mutta asuu Helsingissä. Nyt hän on kirjoittanut kirjan Wurlitzer, jonka hän on nimennyt jukeboksimerkin mukaan.
Romaanin tapahtumapaikkana on 2000-luvun Helsinki. Päähenkilöt ovat kolme homomiestä ja yksi transnainen. Yksi heistä rakastuu keski-ikäiseen viuluopettajaansa, toinen pokailee miehiä netistä. Kolmas uskoo rakkauteen, mutta se ei olekaan yhtä helppoa kuin hän olettaa. Neljäs kamppailee sukupuoli-identiteettinsä kanssa.
Wurlitzerin eri luvut on kirjoitettu eri henkilöiden näkökulmista, mikä alkaa olla kirjoissa niin tavallista, että yllättävämpää olisi lukea yhden kertojan näkökulmasta kirjoitettu nykyromaani. Jokainen luku on oma lyhyt kohtauksensa, mutta ennen pitkää ne alkavat sitoutua toisiinsa muodostaen hentoa tarinallista harsoa. Mitään yhtä suurta ja ehyttä tarinaa kirjalta siis on turha odottaa.
Wurlitzerin teemoiksi nousevat aikuiseksi varttuminen ja halu liittyä muihin ja saada hyväksyntää. Kaikki kaipaavat rakkautta, mutta homoklubilla juodut margaritat eivät johda toivottuun lopputulokseen. Seksiä on tarjolla, mutta aktin jälkeen olo on kuitenkin tyydyttymätön.
”Tämä tuntuu joskus niin hakuammunnalta”, Henryk sanoi lopulta ja laski leukansa pöydälle. ”Kun rakkautta ajattelee liikaa, se saa haluamaan heti jotakin. Tiedättehän, haluamaan vaatteet äkkiä ympäriinsä. Eikä se ole rakkautta, se on seksiä. Mutta sitä kaipaa jotakin. Ja joka kerta kun sen luulee pyydystäneensä, se luiskahtaa käsistä, ja se valopilkku, jota on jahdannut, heijastuu jonkun toisen kasvoille.”
Jonkinlaista tilausta LBTQ-piireissä pyörivälle kotimaiselle aikalaisromaanille on varmasti ollut, ja joillekin Wurlitzer voi soida eri tavalla kuin minulle. Lukukokemus jäi minulle silti ehkä liiankin ohueksi harsoksi, enkä oikein tahtonut saada mistään kulmasta kunnon otetta. Ehkä kyse oli siitä, etten oikein tahtonut päästä henkilöiden ihon alle. Transnainen Nastassja oli ehdottomasti henkilöistä mielenkiintoisin, kun taas esimerkiksi sodasta palannut Mies jäi minulle hyvin etäiseksi.
Osan kohtauksista lukaisin vain pikaisesti läpi, kun osa taas pysäytti hetkeksi iloitsemaan osuvista kielikuvista. Otto Lehtisen tapa käyttää kieltä on kaikkiaan hauskaa ja omaperäistä. Huomasin ajoittain nauttivani myös kauniista tunnelmoinnista ja Helsingin maisemista. Kallion kadut ovat kyllä aina kirjallisuudessa yhtä vaikuttavia paikkoja.
Otto Lehtinen: Wurlitzer
Gummerus 2016
448 sivua
Lainattu kirjastosta
Helmet-lukuhaaste 2016, 49. vuonna 2016 julkaistu kirja