Paitsi että pidän kirjojen lukemista ja viinilasillisen siemailusta kotisohvalla, olen myös melkoisen innokas juoksija. Harrastus ei ole erityisen vanha vaan aloitin juoksemisen noin vuosi sitten – aloitettuani ja lopetettuani sen ensin moneen kertaan vuosien varrella. Tällä kertaa olen kuitenkin ollut sen verran sinnikäs, että olen saanut puskettua vaikeiden ensimmäisten kuukausien läpi ja juokseminen on nykyään jo suorastaan mukavaa. Ensi lauantaina olen menossa ensimmäistä kertaa juoksemaan kymppiä Midnight Runiin. Wohoo!

Vaikka toisinaan kaipailen tietoa ja vertaistukea lenkkipoluille, juoksuaiheisten lehtien ja verkkosivujen maailma on monesti masentava. En jaksa lukea keskusteluja siitä, kuinka juoksuaikaa nopeutetaan muutamilla sekunneilla tai kuinka palautumista tehostetaan tarkoilla metodeilla. Juoksentelen ihan vaan sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Siksi Sofia Kilpikiven Maratonmimmi tuntuikin mukavalta kirjalöydöltä: se suhtautuu juoksemiseen rennolla otteella, joka on osalle tuttua myös Kilpikiven Fitness Führer -blogista.

Sofia Kilpikivi kirjoittaa juoksemisesta raikkaan ironisesti ja kuljettaa läpi kirjan ajatusta, jonka mukaan kuka tahansa joka juoksee on juoksija. Tavallista pulliaista ei vieraannuteta teknisellä höpinällä, vaan kirjassa otetaan esille muun muassa oikea pukeutuminen, juoksemisen ja muun elämän yhdistäminen sekä juoksutapahtumaan valmistautuminen. Suhteellisen uutena juoksuharrastajana on kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, tarvitseeko useampia juoksukenkiä vai pärjääkö yhdellä parilla.

Sofia Kilpikivi heittää kirjassa persoonansa peliin. Hän kirjoittaa paljon omista kokemuksistaan, ja kirjan kuvituksena on runsaasti kuvia hänen omista kuva-albumeistaan. Kuvamateriaali voisi olla laadukkaampaa, mutta toisaalta suttuisetkin kotialbumikuvat tuovat ehkä kirjaan samaistuttavuutta. Tämä ei ole mitään siloiteltua editorial lifestyle -kamaa. Juoksemisen motivaatio ei kirjassa muutenkaan synny painonhallinnasta tai halusta elää jotenkin tasapainoisen upeaa elämää.

Kirja on ensisijaisesti suunnattu naisille, jotka vasta aloittelevat juoksuharrastustaan. Se asettaa kuitenkin kunnianhimoiseksi tavoitteeksi maratonin. Innostavat tavoitteet ovat toki hyvästä, mutten itse ajattele, että jokaisen sunnuntaijuoksijan pitäisi tähdätä maratonille. Ehkä ainakin alkuunsa esimerkiksi vitosen, kympin tai puolimaratonin juoksemisessa on jo ihan tarpeeksi tavoitetta. Pienemmällä tavoittella liikkeelle lähtevä saavuttaa maalinsa nopeammin ja voi vaikka ensi vuonna taas tähdätä pidemmälle tai nopeammin. Itsekin olen jo vähän haaveillut puolimaratonista ensi vuonna.

Kilpikivelle juokseminen tuntuu olevan myös feministinen teko. On erityisen mielenkiintoista lukea esimerkiksi siitä, kuinka naiset eivät saaneet 1980-luvulla osallistua maratontapahtumiin ja muutama aktivisti meni naamioituneena silti juoksemaan. En myöskään tiennyt sitä, että Etelä-Euroopassa juoksevia naisia saatetaan katsoa ihmetellen, sillä juoksua ei pidetä naisille sopivana harrastuksena. Katukuvassa juokseekin lähinnä miehiä ja harvoja naisia, joiden tausta on monesti Pohjois-Euroopassa. Ehkä saan itseni puskettua syksyn lenkeille ajatellen, että teen suurta feminististä tekoa lähtiessään ulos räntäsateeseen.

Sofia Kilpikivi: Maratonmimmi – Askelmerkit sohvalta maaliin

Tammi 2016

192 sivua

Lainattu kirjastosta