Helsinki Lit 2016: hulluja haukkanaisia ja kiinnostavia keskusteluja

helsinki_lit_helen_macdonald.jpg

 

Olin eilen lauantaina Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumassa Savoy-teatterissa. Tapahtuma järjestettiin toista kertaa, ja viime vuonna en päässyt paikalle, vaikka esiintyjänä olisi ollut supersuosikkini, Tanskan lahja maailmalle Peter Høeg. Tänä vuonna korjasin erheeni, ja viiletin pyörällä paikalle juuri ennen ohjelman alkamista. Kiinnitin pyörän aitaan Esplanadilla ja sain jo harppoa Savoy-teatteriin, jotta olin ajoissa paikalla. Tapahtumassa ovet laitetaan kiinni keskustelun alkaessa, ja aikataulussa pysytään tarkasti, koska keskustelut myös televisioidaan Ylellä.

Ensivaikutelmani koko tilanteesta oli, että keski-ikäiset naiset todella pitävät Suomen kulttuurikenttää pystyssä. Tilastojen mukaan naiset lukevat enemmän kuin miehet, ja Helsinki Litin yleisöstä naisia oli varmaan 90 prosenttia. Vaikka nuoret kyllä tilastollisesti lukevat siinä missä keski-ikäisetkin, ehkä parikymppiset eivät jaksa sankoin joukoin valua paikalle kuuntelemaan kirjallisuuskeskusteluita lauantai-aamupäivänä klo 11. Paikalla näkyi myös paljon kirja-alan ihmisiä, ja tunnistin yleisöstä puolituttuja kustannustoimittajia ja graafikoita.

Helsinkin Litin konsepti on pääosin toimiva. Kaksi kirjailijaa keskustelevat lavalla 45 minuutin ajan. Taustalla ei ole kirjamessuilta tuttua hälinää, vaan kirjallisuudesta kiinnostuneet voivat rauhassa keskittyä kuuntelemiseen. Kun lavalla kohtasi oli ulkomainen ja kotimainen kirjailija, niin keskustelun idea ei oikein toteutunut, koska ulkomaiselle kirjailijalle suomalainen kirjallisuus on tietenkin vierasta. Sadie Jonesin ja Juha Itkosen kohtaamisessa keskustelu tuntui onnistuvan, mutta Helen MacDonaldin ja Sirpa Kähösen kohdatessa, Kähönen toimi lähinnä haastattelijana.

Lauantain kaikkein kiinnostavin kirjailija oli minusta brittiläinen Helen MacDonald, jonka haukankouluttamisesta kertova kirja H niin kuin haukka ilmestyi juuri suomeksi. MacDonaldilla tuntui riittävän jännittäviä anekdootteja haukkojen kouluttamisesta. Parhaiten mieleeni jäi kuvaus Cambridgen yliopistomaailmasta, jossa on täysin luvallista pukeutua rikkinäisiin tweed-vaatteisiin ja puhua vain latinaksi. Sallitun eksentrisyyden rajan kuitenkin ylittää, jos tulee illalliskutsuille haukkansa kanssa. Siinä vaiheessa on vain hullu haukkanainen.

Helsinki Litissä kirjailijat pääsevät kunnolla parrasvaloihin. On kiinnostavaa kuulla hauskoja juttuja, ajatuksia kirjailijan työstä ja teräviä kannanottoja. Kuitenkin kirjallisuus kuuluu ennen kaikkea lukijoille, ja olisin mielelläni nähnyt jonkinlaista vuorovaikutteisuutta lukijoiden suuntaan. Kyllä muutkin kuin kirjailijat voivat puhua kirjallisuudesta. Televisioinnin takia on varmasti vaikea ottaa yleisökysymyksiä, mutta voisihan lukijakysymyksiä pyytää vaikka etukäteen netissä ja esittää niistä valikoidusti muutaman tilaisuudessa.

Jos jotain kirjamaailmassa vierastan, niin se on kirjailijan työn mystifiointi. Siitä pitäisi minusta pyrkiä eroon kaikin mahdollisin keinoin ja antaa sen sijaan painoarvoa lukijoille ja heidän kokemuksilleen. Koska kirja-alla menee oikeasti huonosti, lukijoiden unohtamiseen ei yksinkertaisesti ole varaa. Sen sijaan pitäisi rakentaa tilanteita, jossa kirjailijat ja lukijat pysytyisivät luontevasti kohtaamaan. Helsinki Lit on hieno tapahtuma, mutta se voisi olla tässä suhteessa vieläkin parempi.

Helsinki Litin keskusteluja voi katsoa Yle Areenasta.

Kulttuuri Kirjat

Katri Lipson: Detroit

detroit_0.jpg

 

Meillä on ollut töissä vuoden verran lukupiiri, jossa käy kymmenkunta ihmistä eri puolilta konsernia. Koska lukupiiri on osa virallista työhyvinvointiohjelmaa, talo tarjoaa kirjat ja kokoonnumme keskutelemaan niistä joitain kertoja vuodessa. Muutaman kerran olemme saaneet vieraaksi jopa kirjan kirjoittajan, mikä on tietenkin aikamoista luksusta.

Lukupiirit ovat siitä mukavia, että tulee luettua kirjoja, joihin ei muuten luultavasti koskaan tarttuisi. Katri Lipsonin NHL-maailmaan sijoittuva uutuuskirja Detroit on yksi tällaisista tapauksista. Mitäpä minä NHL:stä tietäisin, en juuri mitään, eikä edes kauheasti ole koskaan kiinnostanut. Nyt tuli luettua jotain erilaista ja pääsi iloksensa juttelemaan siitä kirjailijan kanssa.

Detroit on ensisivuilta saakka suuri tragedia. Timothy taklataan NHL-pelissä, ja hän vammautuu. Käy pahasti, tosi pahasti. Nuori jääkiekkolupaus istuu sitten pian hoitokodissa neliraahahalvaantuneena. Kaikki muut ovat käyneet häntä katsomassa paitsi joukkuekaveri Nathan, jota hän on pitänyt parhaana ystävänään. Vaikka aluksi Timothy ei ollut kiinnostunut mistään, vähitellen hän on taas alkanut seurata jääkiekkoa. Eniten häntä siinä kiinnostaa Nathan, eikä mikään tai kukaan muu.

Timothyn sänky on monimutkainen kuin pieni avaruusalus. Timothyllä on oma ohjaamo, josta hän voi lähettää käskyjä pään ja suun liikkeillä, puhaltamalla, imemällä tai äänellään. (…) Sängyn molemmin puolin pöydällä lojuu paperipinoja, joista hän etsii Nathan Delormen nimeä. Timothy on katsellut kaikki Nathanin ottelut ja silloinkin kun Nathan ei ole pelannut – tänä keväänä niin on ollut usein – hän katselee nähdäkseen joukkueen, joka pelaa, istuu ja matkustaa samalla jäällä, penkillä, bussissa ja lentokoneessa Nathanin kanssa.

Alun jälkeen Katri Lipson alkaa vyöryttää auki tarinaa, jossa etusijalle nousee Timothyn ja Nathanin keskinäinen suhde. Mehet eivät kirjassa tapaa ennen kuin ollaan jo loppukohtausten äärellä, mutta takaumat, viestit ja dialogit muiden sivuhahmojen kanssa paljastavat hiljalleen, mitä on tapahtunut ja miksi. Kaikki ei olekaan ollut sitä, miltä se on näyttänyt.

Kaikkein virkistävintä kirjassa on sen dialogivetoisuus. Toisinaan on vain sivukaupalla keskustelua, eikä tapahtumapaikkoja juuri kuvailla. Mielikuvitukselle jää tilaa kuvitella, miltä näyttää esimerkiksi hoitokoti, aavikkotie tai kiekkokaukalo. Katri Lipsonin kirjoittaminen on myös tyylipuhdasta ja varmaa. Se ei poukkoile ympäriinsä, kuten monet muut kotimaiset nykykirjat.

Rehellisesti sanottuna en heti kirjan lukemisen jälkeen silti ollut mitenkään erityisen vakuuttunut Detroitin päähenkilöistä. Ehkä minulle vieras jääkiekkomaailma vieraannutti sen verran, etten tahtonut päästä ihan miesten pelipaitojen alle. Kun lukupiirissä Katri Lipson itse kertoi hahmoistaan, ne alkoivat avautua minulle eritavalla. Muistin asioita, joita olin pikaisesti sivuuttanut mutta jotka osoittautuivat lopulta merkityksellisiksi.

Katri Lipson itse vertasi Detroitia esikoisteokseensa Kosmonauttiin (2008), jossa kaksi miespuolista ystävystä varttuvat Venäjällä. Heilläkin on tapana pelata jääkiekkoa, mutta kummatkin päätyvät tavoittelemaan uraa kosmonauttina. En ole lukenut Kosmonauttia, mutta Lipsonin kertoman perusteella se vaikuttaa selvältä Detroitin vastinparilta. Ehkä pitäisi ottaa sekin lukulistalle, sillä Lipson on kieltämättä omaperäinen kertoja.

 

Katri Lipson: Detroit

Tammi 2016

375 sivua

Saatu töiden kautta

Helmet-lukuhaaste 2016, 31. olympialaisista kertova kirja

Kulttuuri Kirjat