Lena Dunham: Not That Kind of Girl

lena-dunham-hand-out-autumn-de-wilde-v2.jpg

 

Olen pari viikkoa Lena Dunhamia nuorempi. Täytämme kummatkin kolmekymmentä ensi toukokuussa. Itse en ole saanut aikaiseksi muistelmateosta, mutta Dunham on sellaisenkin ehtinyt kirjoittaa. Hänen Not That Kind of Girl -kirjastaan (suomennettu nimellä Sellainen tyttö) maksettiin ennakkoa 3,7 miljoonaa dollaria, ja se ylsi New York Timesin myyntilistalla kakkossijalle. Kirja oli häneltä ja hänen kustantamoltaan Random Houselta varmasti taloudellisesti hyvä veto.

Olen katsonut Lena Dunhamin luomaa Girls-sarjaa parin kauden verran ja seurannut sivusilmällä hänen edesottamuksiaan. Häntä on kutsuttu sukupolvemme ääneksi, mutten ainakaan itse täysin pysty samaistumaan maailmaan sellaisena kuin Dunham sen esittää. En ole asunut ahtaassa Brooklynin asunnossa, kärsinyt pakko-oireisesta häiriöstä tai kreisibailannut ilman paitaa. (Muun muassa sen vuoksi kukaan ei maksaisi muistelmistani 3,7 miljoonaa.)

Dunham on saanut paljon kuraa siitä, että hän on menestyneiden taiteilijoiden lapsi ja viettänyt lapsuutensa New Yorkissa. Vanhemmat ovat kustantaneet hänen koulunsa, ja hänen valmistuttuaan he rahoittivat hänen ensimmäistä elokuvaansa. Se taas poiki sarjan HBO:lla. Kukaan ei voi mitään syntyperälleen, mutta jos Dunhamia pitää jonkin sukupolven äänenä, niin kannattaa pitää mielessä, että Dunham edustaa nimenomaan yläluokkaista New Yorkia ja sen ongelmia.

Not That Kind of Girl on kokoelma nokkelia esseitä, jotka käsittelevät muun muassa seksiä, painonhallintaa ja työelämän haasteita. Dunhamin tapa kirjoittaa on sävyltään räävitön ja tuntuu, että hän vetää tahallaan aina piirun verran yli. Voisin kuvitella, että jos norjalainen Karl Ove Knausgård olisi nuori nainen, hänen kirjansa olisivat samanlaisia kuin Dunhamin muistelmat. Tosin vaivaannuttavaa seksiä olisi hänellä todennäköisesti vielä enemmän kuin Dunhamilla.

 

not_that_kind_of_girl.jpg

 

Lena Dunham on hyvin itsekeskeinen kirjoittaja. En tarkoita tätä kritiikkinä vaan huomiona siitä, että hänen kuvailemansa asiat pyörivät hänen itsensä ympärillä. Vaikka Dunham kirjoittaa perheestään, ystävistään ja rakastajistaan, he jäävät muistelmissa kuitenkin etäisiksi hahmoiksi. Itse Dunhamista lukija taas saa tietää enemmän kuin olisi ehkä alun perin halunnutkaan. Henkilökohtainen on hänen mukaansa poliittista, ja hän toivookin kirjan esipuheessa, että lukijat voisivat samaistua hänen ongelmiinsa ja saada apua hänen kokemuksistaan:

I’m already predicting my future shame at thinking I had anything to offer you, but also my future glory in having stopped you from trying an expensive juice cleanse or thinking that it was your fault when the person you are dating suddenly backs away, intimitaded by the clarity of your personal mission here on earth. No, I’n no sexpert, psychologist, or a dietitian. (…) But I’m a girl with a keen intrest in having it all, and what follows are hopeful dispatches from the frontlines of that struggle.

Kirjaa lukiessa ajattelin monesti, että kohtauksista saisi hyvää televisiota. Ei ole ihme, että monet Girlsin kohtaukset perustuvat Dunhamin omiin kokemuksiin. Televisioon sopiva materiaali ei kuitenkaan ole parhaimmillaan kirjan muodossa. Kun esimerkiksi Knausgård hallitsee kirjallisen kokonaisuuden rakentamisen, Dunham roiskii sinne sun tänne ja heittää väliin täytepaloja, kuten listoja asioista, joita hän rakastaa New Yorkissa. Toimii televisiossa, turhauttaa kirjassa.

Dunhamin muistelmien parissa viihtyy kyllä tovin, mutta niistä olisi saanut paremmat vanhanaikaisella menetelmällä eli työstämällä niitä pidempään. Esimerkiksi Dunhamin kymmenensivuisen ruokapäiväkirjan julkaiseminen tuntuu jo niin älyttömältä, että luulisi kenen tahansa kustannustoimittajan älynneen ehdottaa sen poistamista. Saa olla melkoisen suuri Lena Dunham -fani, jotta jaksaa lukea sen ajatuksella läpi. Pelkkä karsiminenkin olisi jo parantanut kokonaisuutta.

Niin tai näin, Dunham ja Random House varmasti nauravat matkalla pankkiin. Minä taas laitan kirjan sivuun ja keskityn katsomaan uusia Girl-jaksoja. Yle Areenassa on parhaimmillaan katsottavissa sarjan neljäs tuotantokausi.

 

 

Lena Dunham: Not That Kind of Girl

Random House 2014

Digikirja

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 36. kokoelma esseitä tai kolumneja

Suhteet Oma elämä Kirjat Uutiset ja yhteiskunta

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

asioita_jotka_saavat_1_0.jpg

 

Olin jotenkin erehtynyt ajattelemaan, että Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on romaani. Ensimmäinen hämmennyksen hetki tuli, kun kirjasto oli luokitellut sen elämänkertoihin. Hämmennys vain lisääntyi aloittaessani lukemisen. Mitä ihmettä tämä oikein on? Pitkään mietittyäni päätin määritellä sen omaelämänkerralliseksi chick lit -tietokirjaksi. Määritelmässä on yksi heikkous, sillä matkailulehti Mondo on palkinnut sen vuoden parhaana matkakirjana. Siis omaelämänkerrallinen matka-aiheinen chick lit -tietokirja. Kyllä vain.

Mia Kankimäki on 38-vuotias elämäänsä kyllästynyt kustantamon mainostoimittaja, joka jatkuvien yt-rumbien ja organisaatiouudistusten paineessa päättää anoa vuorotteluvapaata ja hakea apurahoja esikoiskirjansa kirjoittamiseen. Aiheeksi hän oli kaavaillut japanilaista Heian-kaudella elänyttä Sei Shonagonia, johon hän oli ensimmäisen kerran tutustunut yliopiston kurssilla 1990-luvulla. Sen jälkeen Kankimäki oli kehittänyt Shonagonista jonkinlaisen pakkomieleteen ja palannut hänen kirjoittamaansa Tyynynaluskirjaan tasaisin väliajoin. Kankimäki lähtee Japaniin tutkimaan Sei Shonagonia ja tarkastelemaan samalla omaa elämäänsä välimatkan päästä.

Kankimäki kirjoittaa samalla sekä rennosti että analyyttisesti. Tyylistä tulee mieleeni lähinnä Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love. jossa Elizabeth lähtee Italiaan, Intiaan ja Balille opettelemaan italiaa ja joogaa sekä tietenkin etsimään rakkautta. Kumpaakin yhdistää elämänkriisi, jonka seurauksena lähdetään maailmalle. On suorastaan harmillista, että Kankimäen kirjassa on kuitenkin vähemmän romansseja kuin Gilbertillä. Muutenhan siitä olisi vaikka voinut tehdä elokuvan, jonka pääosassa olisi Julia Roberts.

 

asioita_jotka_saavat_2.jpg

 

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sisältää ilmeisiä heikkouksia. Kankimäki puhuttelee suoraan Sei Shonagonia, joka tuntuu lähes joka sivulla toistuessaan jo hieman kiusalliselta. Kirjasta olisi myös voinut karsia toisteisuutta. Esimerkiksi se, kuinka vähän Sei Shonagonista tiedetään, tulee esiin monta kertaa ja jopa kyllästymiseen saakka.

Kuitenkin kirjassa oli hienoja ja yllättäviä osuuksia. Uusia näkökulmia avasi muun muassa Sei Shonagonin ja Viginia Woolfin vertailu varhaisina naispuolisina kirjoittajina. Kun Virginia koki naiseuden painon kirjoittaessaan 1900-luvun alussa, Japanissa naiset olivat kirjoittaneet jo tuhat vuotta aiemmin. Samaan aikaan Euroopassa sekoiltiin erinäisillä ristiretkillä ja oltiin muutenkin myllerryksessä.

Esikoisensa ilmestyttyä Mia Kankimäki on oleskellut Normandiassa kirjoittamassa seuraavaa kirjaansa. Kuulemma sekin käsittelee jollain tapaa historiallisia naisia.

 

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013

380 sivua

Lainattu kirjastosta

Kulttuuri Kirjat Matkat