Tyhjensin vastikään vaatekaappini ja karsin pois kaiken, joka oli rikki tai jota en syystä tai toisesta ole käyttänyt. Siitä tuli huono omatunto. Halpaketjujen vaatteet ovat kuluttaneet luonnonvaroja, ja niiden tekijöiden työskentelyolosuhteet ovat jättäneet toivomisen varaa. Eikö minun pitäisi kantaa vastuuni ja parantaa toimintaani?

Hankin morkkista potien käsiini Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi. Sen alkuosa erittelee globaalin vaateteollisuuden ongelmia. Jos on yhtään seurannut maailman menoa, faktat eivät tule uusina. Monissa Aasian maissa vaatetehtaiden päästöt kipataan suoraan vesistöihin, halpaketjujen vaatteet tehdään nopeasti ja huonoissa olosuhteissa.  Vaateita ei tehdä kestämään vaan hajoamaan, jotta ihmiset palaisivat pian kaupoille ja ostaisivat taas uutta.

Faktojen erittelyn jälkeen päästään kirjan antoisampaan osaan: siihen, mitä voisimme tehdä toisin. Rinna Saramäki antaa käytännönläheisiä ohjeita siitä, miten voisi löytää oman tyylinsä ja hankkia harkiten vain siihen sopivia vaatteita. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta koin että sain kirjasta konkreettisia välineitä, joiden avulla voin jatkossa toimia aiempaa kestävämmin.

Esimerkiksi vaatteiden materiaalien tarkistaminen on helppoa, koska niiden pitää lain mukaan lukea vaatteen pesulapussa. Jos opettelee yksinkertaiset perusasiat eri kuiduista ja niiden ominaisuuksista, on jo varsin pitkällä oman hyvän mielen vaatekaappinsa rakentamisessa. Miksi ostaa vaatteita, jotka näyttävät hetken hyviltä kaupan henkarissa mutta menettävät pian viehätyksensä?

Vaatteiden ja niiden ostamisen pitäisi kuitenkin olla järkiperäinen asia, eikä kaikkien hetken mielihalujen seurailemista.

Se, että vaatteet ovat pitkälti emotionaalinen juttu, ei tarkoita sitä, että niihin pitäisi suhtautua holtittomasti, päätäpahkaisesti säntäillen ja vailla mitään tolkkua. Sama kääntäen: järkevä suhtautuminen vaatteisiin ja niiden hankintaan ei tarkoita sitä, että joutuisi luopumaan siitä ilosta, joka kauniit ja juuri itselle sopivat vaatteet antavat.

Onneksi on olemassa ‒ ja tulee koko ajan lisää ‒ vaatemerkkejä, jotka välittävät kestävyydestä ja eettisyydestä. Ei ole mikään pakko mennä halpaketjuun vaan voi asioida esimerkiksi kotimaisten suunnittelijoiden liikkeissä. Tilastokeskuksen mukaan keskimääräinen suomalainen käyttää noin 1500 euroa vuodessa vaatteisiin. Ihan yhtä hyvin sillä voi ostaa vähemmän laadukkaita vaatteita, jotka kestävät pidempään, kuin enemmän laaduttomia. Sen ymmärtää jopa humanistin yksinkertaisella matematiikalla.

Ehkä tämä on karu ajatus, mutta olen viime aikoina miettinyt sitä, mitä minusta kuolemani jälkeen jää jäljelle. Vaikka olisi koko elämänsä vältellyt kaappien siivousta, joku sen kuitenkin joutuu lopulta tekemään. Toivon jälkipolvien vuoksi, että lähtöni jälkeen kaapeistani löytyisi vähän laadukkaita asioita sen sijaan, että ne pursuaisivat nuhjaantunutta akryyliä ja epämäärisiä muotivillityksiä menneiltä vuosikymmeniltä. Hyvällä tuurilla vaatteistani voisi näin jonain päivänä olla iloa vielä muillekin.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Atena 2013

300 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2017, 29. kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä sinä haluat oppia