Puoli vuotta Maagista realismia eli metapostaus
Maagisella realismilla on puolivuotispäivä. Ehkä vauvavuoden puolivälille voi jo vähän skoolata!
Aloitin blogin vuoden kaikkein pimeimpään aikaan, kun sisätiloissa kuvaaminen oli vaikeaa ja kuvat sävyttyivät hehkulamppujen valossa väistämättä keltaiseen. Olin miettinyt kirjablogin perustamista pitkään, enkä tiedä mikä sai minut ryhtymään tuumasta toimeen juuri joulukuussa, kun töissä oli kiirehuippu ja muutenkin elettiin vuoden raskaimpia aikoja. Muistot ovat vähän sumuisia, mutta olen iloinen, että blogi tuli perustettua. On ollut ilo jutella kanssanne kirjoista!
Puoli vuotta on kulunut paljolti sen tutkimiseen, mitä tahtoisin Maagisesta realismista tehdä. Kirjablogeja on netti täynnä, joten yhdelle blogille lisää ei ole mitään tarvetta. Oma ajatukseni oli kuitenkin vähän laventaa kategoriaa ja kirjoittaa muustakin kuin puhtaasti kirjoista. Yllättäen ne muut aiheet ovatkin olleet kaikkein luetuimpia juttujani, vaikka olenkin tunnollisesti kirjoittanut myös paljon kirja-arvioita. Ehkä jatkossa kirjoitan aiempaa enemmän kirjamaailman pienistä ja vähän suuremmistakin ilmiöistä.
Päivitystahdikseni on vakiintunut 2-3 kertaan viikossa, ja arjessa kirjat kulkevat kaiken muun härdellin ohessa. Joskus olen ihan onneton lukija, eivätkä kirjat kiinnosta vapaa-ajalla moneen kuukauteen. Onneksi välillä voi lukea kevyempiä kirjoja ja ladata akkuja vaikka dekkareiden kanssa. Eivät nämä kirjajutut aina niin vakavia ole, mutta parhaimmillaan kirjat tuovat lohtua, samastumista ja rentoutumista. Ne ovat iloinen osa elämäntapaa, sellainen vähän pirskahteleva juttu. Kuin kuohuviini!
Tämän puolen vuoden aikana olen lukenut kolmisenkymmentä kirjaa. Niistä osa on jo vähän haalistunut mielessä, mutta osa pyörii ajatuksissa vielä viikoittain. Mieleenjääneistä mainittakoon vaikka seuraavat:
- Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö
- Seita Vuorela: Karikko
- Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
- Michel Houellebecq: Alistuminen
- Aki Ollikainen: Nälkävuosi
- F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Jos joku nousee ylitse muiden, niin Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani -kirjaa on mahdotonta ylistää liikaa. Olen aiemmin harmitellut, ettei näin aikuisiällä voi enää ihastua kirjaan yhtä ravisuttavasti kuin joskus teininä. Onneksi olen todistanut itselleni olleeni väärässä, sillä Morrison sai haukkomaan henkeä. Sen kieli on upeaa ja tarina vielä hienompi. Se on täysin oman makuni mukainen: oikeista kokemuksista kertova, ilmaistultaan piemminkin riisuttu kuin kovin kuvaileva ja aavistuksen maaginen, koska pitäähän sitä pientä magiaa aina olla.
Onneksi on monta Morrisonia vielä lukematta, eivätkä kirjat noin muutenkaan osoita loppumisen merkkejä. Näillä jatkettakoon!