Seita Vuorela: Karikko
Nuorista kertovat kirjat löytyvät yleensä kirjastojen ja kirjakauppojen nuortenosastoilta. Ehkä se johtuu siitä, että nuoret tahtovat lukea nuorista ja aikuiset tahtovat lukea aikuisista, eikä sekoittumista eri ikäryhmien kirjojen välillä juuri tapahdu. Itse tahtoisin silti lukea ensisijaisesti ihmisistä: nuorista ja vanhoista, kaikenlaisista. En ole kovin kiinnostunut lukemaan esimerkiksi ulkoavaruuden olioista tai eläimistä. Sen verran rajoittunut olen lukijana.
Kovin harvoin kuitenkin itse eksyn nuortenosastoille. Ensinnä niiden hyllyt ovat epäkäytännöllisen matalia, vaikka kuvittelisi esimerkiksi teini-ikäisten poikien olevan kevyesti minua pidempiä. Toisekseen en tiedä nuortenkirjoista juuri mitään. Vaaleanpunaiset kannet työntävät luotaan, enkä tiedä mihin tarttua. Tulin puhuneeksi tästä töissä, ja kollegani suositteli minulle Seita Vuorelan Karikkoa. Se osoittautuikin aivan upeaksi romaaniksi, eikä sille ole suotta myönnetty Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkintoa vuonna 2013.
Karikko kertoo kuolemasta. Kyllä vain, nuortenkirja kuolemasta.
Romaanin päähenkilöt ovat veljekset Mitja ja Vladimir, jotka ovat tulleet äitinsä kanssa viettämään kesää Land’s End -leirintäalueelle. Kesälomaa varjostaa kuolemaan johtanut onnettomuus, joka on tapahtunut Mitjan käydessä kaverinsa kanssa tekemässä graffiteja hylätyllä siilolla. Mitjan muistikuvat onnettomuudesta ovat hataria, eikä hän tahdo käsitellä tapahtunutta. Sen sijaan hän kohtaa nuoren naisen, joka liikkuu yksinään rannoilla, ja rantapoikien yhteisön. Heidän parissaan hän alkaa tapaa aikaa kaukana leirintäalueen normaalista härdellistä.
Alusta alkaen on selvää, että leirintäalue ei ole mikään tavallinen paikka vaan siihen liittyy jonkinlaista taianomaisuutta. Tapahtumat ovat tavallaan realistisia mutta tavallaan kuitenkaan eivät. Aloittaessani nuortenkirjan lukemista en uskonut törmääväni maagiseen realismiin, mutta sitä kirja todella edustaa. Ollaan jossain tavallisen elämän ja tuonpuoleisen rajalla, ja menneet tapahtuvat avautuvat lyhyinä takaumina paljastaen vähitellen, mitä siilossa oikeastaan on tapahtunut.
En tunne nuortenkirjallisuutta kovin hyvin, mutta Karikossa yllätti se, ettei se alleviivannut tapahtumia tai turhia selitellyt, mitä milloinkin tapahtuu. Se suhtautui vakavasti päähenkilöihinsä ja kulki heidän rinnallaan, eikä tarina missään vaiheessa lässähtänyt opettavaiseksi tarinaksi, jonka tarkoitus olisi lohduttaa surun keskellä. Kuolema on todellista, nuorillekin. Suruun ei auta täti-ihmisten lässyttäminen, vaan kuoleman pitää antaa olla samanlainen suuri mysteeri, jota se todella onkin. Ikään katsomatta.
Seita Vuorela kuoli äkillisesti lähes tasan vuosi sitten. Luulin Karikon jääneen hänen viimeiseksi romaanikseen, mutta huomasin WSOY:n syksyn kirjojen joukossa Lumen. Se pienoisromaani maahanmuuttajien lapsista, jotka tasapainoilevat useiden kulttuurien välillä. Käsikirjoitus oli Vuorelan kuollessa viimeistelyä vailla valmis, ja kirjailijan ystävä Vilja-Tuulia Huotarinen on auttanut saamaan sen julkaisukuntoon. Laitoin syyskuussa ilmestyvän Lumen jo itselleni lukulistalle. Tällaisista aiheista nimittäin täti-ihminenkin ihan mielellään lukisi kirjoja.
Tiedättekö jotain muita suositeltavia nuortenkirjoja?
Seita Vuorela: Karikko
WSOY 2013
357 sivua
Lainattu kirjastosta
Helmet-lukuhaaste 2016, 46. alle 18-vuotiaan suosittelema kirja