Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

minun_kansani_minun_rakkaani.jpg

 

Joitain vuosia sitten matkustin Ghanaan. Kävimme katsomassa linnoitusta, josta orjalaivoja lähetettiin kohti Amerikkaa. Se tuntui pysäyttävältä. Ihmisiä otettiin vangeiksi ja lastattiin orjiksi toiselle puolelle maailmaa. Puolet kuoli jo matkalla, loput vasta perillä. Siirtomaahistoria on synkkääkin synkempää, vain säkkipimeää, ei muuta.

Sen jälkeen kun muutimme poikaystäväni kanssa kesällä yhteen ja yhdistimme kirjahyllymme, kotoaankin on ollut mahdollista tehdä kirjalöytöjä. Tällä kertaa hamusin käteeni Toni Morrisonin romaanin Minun kansani, minun rakkaani. Luettuani sen en ihmettele kirjan saavuttamaa klassikkoasemaa. Se on mielettömän upea. Puistattavan kaunis, kerta kaikkiaan.

Eletään aikaa Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisessä Ohiossa. Karannut orja Sethe asuttaa anoppinsa entistä taloa, jota riivaa kuolleen lapsen henki. Jo alussa annetaan viitteitä siitä, että kauhein on tapahtunut. Sethe on murhannut oman lapsensa. Taloon saapuu mies Paul D, jonka on aiemmin asunut orjana samalla tilalla kuin Sethe, ja ensiteoikseen hän häätää talosta riivatun lapsen hengen.

Eräänä iltana talon vieressä kannon päällä nököttää Beloved. Hän on saman ikäinen kuin mitä vauva olisi nykyään, jos hän olisi vielä elossa. Lapsi on kuin mysteeri eikä muista juuri mitään menneisyydestään. Jotkut alkavat vähitellen uskoa hänen olevan Sethen tuonpuoleisesta palannut lapsi. Toni Morrison on tässä vaiheessa kuitenkin vasta pääsemässä vauhtiin, ja juoni saa uusia sävyjä viimeisille sivuille saakka.

Orjina olleet ihmiset ovat eläneet kahleissa, heitä on hakattu, piesty ja kuritettu. He ovat unohtaneet oman nimensä, ja heidän lapsensa on myyty eniten tarjoavalle. Saatuaan vapauden he ovat ensimmäistä kertaa katsoneet käsiään ja ajatelleet: ”Nämä kuuluvat minulle, ei kenellekään muulle.” Muistot menneisyydestä yritetty unohtaa, mutta kuin kuolleet lapset, ne palaavat. Niitä on mahdotonta sivuuttaa. Tämä on jättänyt jälkensä ihmisiin ja heidän suhteisiinsa.

Paul oli vasta pääsemässä alkuun, se mitä hän oli kertonut oli vasta alkua, kun Sethen pehmeät ja rauhoittavat sormet hänen polvellaan saivat hänet vaikenemaan. Sama se. Sama se. Enempi puhuminen saattaisi sysätä heidän molemmat paikkaan, josta he eivät pääsisi pois. Hän pitäisi loput siellä mihin se kuuluikin: tupakkarasiassa joka oli haudattuna hänen rintaansa, siihen missä punainen sydän ennen oli. Kansi rikkiruostuneena.

Toni Morrisonilla on paitsi omalaatuinen tapansa kertoa myös suuri kulttuurinen merkitys afroamerikkalaisille ja meille muillekin, jotka yritämme ymmärtää jotain ihmisistä. Minun kansani, minun rakkaani -kirjasta hän voitti Pulizer-palkinnon, ja muutamaa vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobel, vaikka hän oli siihen mennessä kirjoittanut vasta viitisen kirjaa. Eiköhän palkinto sinä vuonna mennyt silti ihan oikeaan osoitteeseen.

 

toni_morrison_2008.jpg

 

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Beloved)

Suomennos Kaarina Sonck

Tammi 1988

330 sivua

Löydetty omasta kirjahyllystä

 

Kuvat: Maaginen realismi ja Wikimedia Commons

Follow my blog with Bloglovin

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *