Äitiysahdistus ja vanhemmuuspelko
Heti alkuun on pakko sanoa, että olen todella onnellinen tästä raskaudesta ja odotan innolla saavani pojan syliini. Silti annan itselleni luvan myös toisenlaisiin tunteisiin.
Juttelin täänään kaverini kanssa imettämisestä ja imettämättömyydestä. Hän sanoi, että se oli aivan ihmeellistä, miten luonnolliselta imettäminen heti tuntui. Ettei sellaista läheisyyttä äidin ja vauvan välillä voi edes selittää. Kaveri myös ohimennen huomautti, että jotkuthan on sitä mieltä, että tissit on vain miehiä varten eivätkä ehkä siksikään tahdo imettää.
Jäin pohtimaan tätä. Itsellenihän tuo mies hiplaamassa tissiä on paljon luonnollisempaa kuin vauva siinä imemässä musta ravintoa. Siis vaikka olisi biologisesti kuinka luonnollista tuo imettäminen, niin jos jään asiaa oikein miettimään, en osaa sitä kuvitella omalle kohdalleni. Tasan siksi, että vauvaa en ole koskaan rinnalla pitänyt. Kai se luonnollisuuden fiilis tulee sitten, kun vauva on ulkona ja alkaa imeä maitoa tissistä.
Sitten iski ahdistus. Mitä, jos se ei koskaan tunnukaan luonnolliselta? Mitä, jos en tykkää siitä? Mitä, jos se on ..ällöttävää? Tahtoisin kuitenkin imettää niin paljon kuin mahdollista ainakin sen puoli vuotta. Toivottavasti nämä fiilikset ovat vain väliaikaisia ja menevät pian ohi. Enpä osaa ajatella imettäväni, jos se tuntuu epämiellyttävältä tai luonnottomalta.
Tänään pelkään muutenkin ihan tosissani, etten pidä vanhempana olemisesta tai etten olekaan onnellinen perheenlisäyksestä. Että musta tulee huono äiti, joka ei rakasta lastaan. Sen lisäksi, että on ahdistunut ja pelokas olo, on myös huono omatunto tällaisista ajatuksista. Itsehän olen tähän tiineystilaan hankkiutunut ja sekin kävi niin helposti. Jos olenkin saanut kaiken liian helpolla ja kostoksi musta tulee välinpitämätön ja etäinen mutsi enkä koskaan opi kunnolla tuntemaan poikaani.
Juttelin miehelle näistä fiiliksistä. Se tietenkin sanoi, ettei etukäteen oikein kannata murehtia eikä etenkään ruokkia näitä ajatuksia märehtimällä niissä. Oikeassahan hän on mutta en voi sille mitään. Mä murehdin etukäteen. Jonkin verran tapanani on myös märehtiä surkeudessa, mikä on kyllä aivan typerää. Mies oli kyllä ymmärtäväinen ja lohdutti, että varmasti menevät nämä fiilikset vielä ohi ja jos ei mene, saan hänelle aina kertoa vaikka miten negatiivisistakin ajatuksista. Tuli heti paljon parempi mieli. Olen niin onnellinen tuosta miehestä. Ilman häntä olisin seonnut päästäni jo monen monta kertaa.
Tiedän olevani taipuvainen melankoliaan, alakuloon ja etukäteen murehtimiseen. Tiedän myös, ettei se auta mitään. Ehkäpä hyvät yöunet auttavat näkemään asiat taas hieman valoisammin. Siksipä sanonkin nyt hyvää yötä!