Aloitushajatelma

Tämä on toinen blogini. Haluaisin jatkaa vanhaa blogiani mutta aiheet, joista tahdon kirjoittaa eivät sovellu kaikkien tuttujen ja sukulaisten luettavaksi. Tai itse en ainakaan halua näitä aiheita heidän kanssaan jakaa. Toivottavasti saan tästä Lilyn blogista apua, hajanaisia ajatuksia kasattua ja ehkä jopa muilta lilyläisiltä jotain kommentteja ja vertaistukea. Varoitan kuitenkin jo etukäteen, että juttuni saattavat olla täysin järjettömiä, ajatusvirtaa tai muutoin huonosti jäsenneltyjä ja välillä puhun itseni pussiin tai vaihdan mielipidettäni hetken mielijohteesta.

Elämässäni ei sinänsä ole mitään vikaa. En silti osaa olla täysin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen, mikä taas aiheuttaa sen, että olen epätyytyväinen itseeni, koska ajattelen niin epäkiitollisesti. Jatkuvasti mietin, kuinka pitäisi olla jotain muuta. Mitä muuta, en osaa sanoa. Asun aivan ihanan miehen kanssa, olen kivassa paikassa töissä, ystäviäkin on vielä jokunen jäljellä. Työni itsessään ei ehkä ole niin kivaa mutta palaan siihen myöhemmin. Elämäni on kuitenkin aika hyvissä uomissa. Itsessänikään ei ole pahemmin vikaa, olen suhteellisen fiksu ja ihan nättikin, jos sillä nyt on mitään merkitystä. Joskus onnistun olemaan oikein hauska ja osaan tehdä aika hyvää juustokakkua. Ongelmani on lähinnä se, että olen aivan järjettömän saamaton. Hukkaan elämäni velttoihin lauantaipäiviin, tv:n edessä lötköttelyyn ja HayDayn pelaamiseen. Tämä on varmasti yksi suurimmista syistä, joka aiheuttaa ristiriitaista ahdistusta.  Hyi mua, ajattelen.

Viime vuonna puhuttiin paljon avomiehen kanssa perheen perustamisesta. Olen haaveillut vauvasta jo aika kauan ja nyt myös mies alkoi lämmetä perheen perustamiselle. Sovittiin, että maalis-huhtikuussa aloitetaan yritys. Olen odottanut ja toivonut ja välillä vähän vinkunutkin, että jos voitaisiin aikaistaa aloitusta, mutta en oikeastaan tahdo painostaa miestäni tässä asiassa. Aihe on hetkittäin aiheuttanut välillemme kireyttä, kun itkeskelen itsekseni ja mies on kummissaan, miksi mä tuommoisia itken.

Tuntuu, että joka puolella on raskaana olevia naisia ja vauvoja. Negatiiviset kateuden fiilikset ovat yllättäneet mut täysin. En osannut ollenkaan kuvitella, että vauvakuume olisi tällaista! Jestas, että tunnenkin oloni välillä superhuonoksi ihmiseksi. Äsken taas kyynelehdin kateuttani, kun työkaveri ilmoitti Facebookissa tulevasta perheenlisäyksestä. Ihan kuin se olisi muka multa pois, jos joku muu saa vauvan! Tuo on varmaan se, mikä itseäni häiritsee kaikista eniten. En tahdo tuntea kateutta.

Juteltiin sitten miehen kanssa vauva-ajatuksistamme. Mies pyysi, että jos voisin odottaa vielä huhtikuun alkuun. Ei kai mulla ole vaihtoehtojakaan, mutta toisaalta, ei yksi kuukausi ole kovin paha. Enemmän mua pelottaa, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mitä jos ei tapahdukaan mitään? Olen viime aikoina lukenut paljon blogeja, joissa asiat eivät ole sujuneet niin helposti ja omassakin tuttavapiirissä on melko paljon lapsettomuutta ja raskautumishankaluuksia, joten tiedän vallan hyvin, ettei kyse ole mistään helposta hommasta. Jännittäviä aikoja kuitenkin tulossa, toivottavasti ne ovat meidän kohdalla myös positiivisia.

Huomaan aloittaneeni kirjoituksen alakuloisena ja lopettavani sen toiveikkaana. Ehkä se on hyvä asia.