Imettämisestä

Olen miettinyt pitkään tämän postauksen julkaisua. Pelkään, että se ymmärretään väärin tai vaikka ymmärrettäisiin oikeinkin, saan mielipiteestäni palautetta, jollaista en ole valmis vastaanottamaan. Imettäminen on meinaan ihan syvältä sieltä jostakin.

Raskausaikana ajattelin, että tottakai täysimetän ainakin sinne puolivuotiaaksi, jos vain maito riittää. Nyt toivon, että maito loppuisi, jotta saisi syyn lopettaa aiemmin. Ehkä se on oma vika, etten ole aikaisemmin ottanut selvää kaikesta, mitä imetyksessä voi tulla eteen. Olin toki kuullut, että imetys voi aluksi olla hankalaa ja myöhemminkin se tekee kipeää (”vaikka mitä sanottaisiin”). Mutta ei kukaan kertonut, että ensimmäiset viikot istua nökötät himassa, niin että sohvaan jää oman perseen muotoinen kuoppa. Etkä voi oikeasti lähteä kovin pitkälle kotoa, koska se vauva oikeasti syö ihan koko ajan. Vähintään tunnin välein ja syöttökerta voi kestää tunteja. Ensin syötät toisesta rinnasta, sitten toisesta eikä vauva vieläkään ole saanut tarpeekseen. Tätä sanotaan tiheän imun kaudeksi. Tottakai olin lukenut siitä ja varautunut mutta missään ei kukaan kertonut, kuinka henkisesti raskasta se voi olla.

Tunsin itseni maitokoneeksi, muuhun ei oikeastaan ollut aikaa. Vauva söi, nukkui, söi, kakkasi, söi… Rinnat kiittivät ja lanoliinirasvaa kului. Pikkuhiljaa imeminen väheni ja itsekin opin erilaisia imetyskikkoja. Myös vauvan imuote parani, vaikkei siinä synnärin kätilöiden mielestä alun alkaenkaan ollut mitään vikaa. Kumma, miten rinnanpäät silti hajosivat heti alussa, ja käytinkin rintakumia pari viikkoa kotiin päästyäni. Tässä vaiheessa imettäminen kuitenkin alkoi tuntua ”ihan kivalta”, ainakin joillain syötöillä.

Eräänä päivänä huomasin, että poika on alkanut ahmimaan ja maito valuu suupielistä syödessä. Silloin tällöin tulee puklu. Rinnoista roiskuaa pitkässä kaaressa maitoa. No hei kiva, maitoa siis todellakin riittää. Joo, jopa niin paljon, että poika ahmii, puklaa ja saa vatsan väänteitä. Googletan suihkutissit ja alan syöttämään yhdestä rinnasta pari kertaa peräkkäin. En tiedä, onko se auttanut yhtään. Pari viikkoa on nyt menty tällä systeemillä. Lypsän tai pumppaan myös ylimääräisiä pois ennen syöttöä, jottei poika saa heti alkuun raivareita. Niin, ne rintaraivarit. Hohhoijaa. Sekin käy äidin mielen päälle, ettei poika suostu syömään vaan karjuu vain. Etenkin oikea rinta on pojan mielestä huono. Olen suosiolla syöttänyt vasemmasta. Tästä päästäänkin sitten seuraavaan ongelmaan.

Viikko sitten lauantaina heräsin siihen, että rinnat olivat pakkautuneet aivan täyteen. Ne olivat kivikovat ja kipeät. Koskettaminen ja imetys sattui niin, että kyyneleet valuivat. Lopulta nousi kuume, parhaimmillaan sitä oli 39 astetta. Rintatulehdus ehkäpä. Panadolilla kuume onneksi laski eikä noussut enää uudestaan. Pumppasin molemmat rinnat niin tyhjiksi kuin sain ja imetin niin paljon kuin poika vain suostui syömään. Tämä auttoi, kipu hälveni ja sunnuntaina olo oli jo normaali. Sen jälkeen olen pitänyt visusti huolen siitä, että rinnat pysyvät lämpiminä ja pehmeinä. Arvatkaa, kuinka hyvin tämä sopii tuon suihkutissiongelman kanssa yhteen, kun siinä tarkoituksena on pitää toinen rinta toimettomana jopa kuusi tuntia putkeen? Ei kovin hyvin. Tänään oli taas hieman lämpöä (miksi sairaudet tulee aina viikonloppuna?) ja oikeaa rintaa on särkenyt. Pumppaan, lypsän ja imetän. Huokaus. Kai tässä pitää kohta jo johonkin lääkärille mennä.

Ajattelen edelleen päivittäin, että päivä kerrallaan. ”Tämä on vain vaihe eikä se kestä ikuisesti”. En edes yritä ajatella sitä, mikä vaihe tulee seuraavaksi tai kauan vallitseva vaihe kestää. Mutta vaikuttaisi siltä, että joku vaikeus siellä nurkan takana ihan varmasti on. Olen jo luovuttanut sen suhteen, että tästä tulisi ikinä nautinnollista. Imetän, koska äidinmaito on parasta ravintoa pojalleni. Imetän, koska olen laiska enkä jaksaisi sitä pullorumbaa. Imetän, koska se tulee halvaksi. Imetän, koska en halua kuulla yhtäkään paskamutsi-syytöstä. Koen niitä fiiliksiä jo tarpeeksi ihan ilman muidenkin sanomista. En myöskään aio hakea apua mistään imetystukiryhmistä. Sinne, kun menet sanomaan, että imettäminen on perseestä niin vastaus on suunnilleen ”meilläkin oli hankalaa mutta nyt olen imettänyt jo jotaintosimonta vuotta”. Itse koen onnistuneeni, jos jaksan tätä edes sinne kolmeen kuukauteen.

Maidon heruminenkin muuten sattuu. Nyt tuntuukin siltä, että täytyy käydä pumpulla, että saa tän pirullisen tikkuilun loppumaan. Sen jälkeen herätän pojan syömään.

Päivä kerrallaan…