Isyyden tunnustaminen

Eilen kävimme tapaamassa lastenvalvojaa, jolle vakuutimme, että avomieheni on lapsemme isä. Älytön, vanhanaikainen systeemi, jos minulta kysytään mutta onneksi siinä ei mennyt kauan. Vakuuttelumme lähetetään vielä johonkin maistraattiin (Turkuun tms… Ilmeisesti Helsingissä heillä on parempaakin tekemistä kuin näitä vahvistaa) ja arviolta parin viikon päästä on mies sitten virallisesti pojan isä. Samalla sovittiin myös yhteishuoltajuudesta. Siinä kohtaa, kun lastenvalvoja selitti, mitä oikeuksia ja vastuita huoltajuus miehelle tuo, tuli kyllä epätodellisen todellinen olo. Tätä se nyt on. Mä olen tuon pojan huoltaja. Vastuussa kokonaisesta elämästä! Huh huh.

Itse tunnustuksen teksti on järkyn vanhanaikainen. Jotenkin, että ”äiti vahvistaa allekirjoituksellaan, ettei ole ollut sukupuoliyhteydessä muiden miesten kanssa hedelmöttymisen ajankohtana”. Ja oli vieläpä päivämääriä noin kuukauden ajalta, jolloin hedelmöittyminen on ollut mahdollinen. Joku voisi pitää tätä nöyryyttävänä, mua lähinnä naurattaa. Kuitenkin useampi vuosi jo pidetty yhtä tässä ja lapsen hankkimisesta todella keskusteltiin useampaan otteeseen. Onpa nyt nimet juhlallisesti papereissa ja kohta saadaan annettua pojalle nimi! Aiotaan siis antaa pojalle miehen sukunimi. Tuosta ei juurikaan edes tarvinnut keskustella. Etunimi on sellainen, ettei se mitenkään päin sopisi oman sukunimeni kanssa, joten itse pidin itsestään selvänä, että miehen nimi annetaan.

Mies pohtikin viime viikolla, että olisko pitänyt vain mennä naimisiin niin oltaisiin vältytty kaikelta byrokratialta. (Koska aviossa oleva naisen uskollisuutta ei ilmeisesti tarvitse kyseenalaistaa..?) En sanonut mitään, koska muistaakseni pariinkiin otteeseen ehdotin sitä raskausaikana. 😉 Nythän ei enää ole varsinaisesti mitään syytä mennä naimisiin. Ainahan voidaan tehdä testamentti.

Seuraavaksi varmaan pitää pohtia niitä nimijäisiä…