Kärsimättömyys ja taipumus murehtia

Otsikossa mainitut kaksi asiaa eivät todellakaan sovi yhteen. Valitettavasti kärsin molemmista. Vaikka lupasinkin olla pelkäämättä, murehdin ainakin vähän. Se on mun tapa.

Nyt mennään jossain 5+3 raskausviikon tienoilla, jos jotain olen näistä oikein oppinut. Ihan alussa siis vasta. Aika menee niin h i t a a s t i. Ekaan neuvolaan on tosi pitkä aika vielä (8.5.) ja siitäkin menee varmaan monta viikkoa ennen kuin ekaan ultraan pääsee. Neuvolassa ei ilmeisesti edes tehdä mitään muuta kuin perustestit ja kyselykaavakkeet…? Kuunnellaanko siellä edes sydänääniä? Mitä, jos masussa ei olekaan ketään? Kauhea ajatus odotella johonkin viikolle 12 ja todeta, ettei siellä ketään ole.

Ehdotin miehelle semmoista varhaisultraa yksityisellä mutta se sanoi, ettei ole järkeä maksaa.

”Etkö sä halua nähdä sun lasta?”
”No en oikeastaan. Eihän siinä ole vielä mitään näkemistäkään.”
”Jaa… :’/”

Mies on niin rationaalinen, että välillä se ihan kiukuttaa.

Olen ollut tällä viikolla monta kertaa ihan varma, että jokin on vialla, kun ei ole juuri ollenkaan varsinaisia raskausoireita. Toissapäivänä ryttäsin tissejäni vuoron perään ja pelkäsin, koska ne ei olleet edes kipeät! Tänään ne on taas mutta lähinnä kosketusarat. Tänään on ollut myös vähän enempi huono olo. Hedelmien syöminen helpottaa. Toisaalta olen kyllä onnellinen tästä hyvästä olosta. Tuntuu vain jotenkin väärältä, että kaikki voisi sujua näin helposti. Ehkä pahin on vielä edessä. Ehkä olen onnekas ja selviän helpolla. Odotan jännityksellä, mihin suuntaan tämä lähtee kehittymään.