Miltä sisaruus tuntuu?

Toimituksen blogissa pohditaan sisaruutta. Tähän mennessä (ti 17.3.15 klo 10:21) kertomukset ja kommentit ovat olleet lähinnä positiivisia. Sisaruus on itselläkin ollut tapetilla viime aikoina. Poika on jo 12-viikkoinen ja ihan tosissani eilen pohdin, josko ehkä joskus voisi tehdä hänelle pikkusiskon tai -veljen. Se ei kylläkään ole mitenkään ajankohtaista ainakaan tänä vuonna, tuskin vielä ensi vuonnakaan, ehkei koskaan. Ollaan miehen kanssa juteltu, että yksi riittää ja oli tuon yhdenkin synnyttäminen semmoinen kokemus, ettei kauheasti kiinnosta toistaa sitä. Mennäänpä sitten asiaan, jota lähdin kommentoimaan.

Itselläni on sisko, joka on mua 2,5 vuotta nuorempi. Lapsena oli kivaa leikkiä yhdessä, mitä nyt aika paljon nahisteltiinkin. Teini-iässä taistelut kävivät fyysisemmiksi ja niitä oli useammin. En tiedä, miksi meidän vanhemmat eivät tehneet asialle silloin mitään. Eivät varmaan osanneet. Ei me systerinkään kanssa osattu muuta kuin riidellä. Jonkinlaista kateutta se varmaan oli puolin ja toisin, en osaa sanoa, mikä lopulta välejämme niin kovin hiersi. Aikuisiällä, kun ei enää asuta saman katon alla, välit ovat vähitellen parantuneet. Jossain välissä tosin oltiin yhteydettömässä tilassa varmaan useampi vuosi ja nähtiin vain vanhempien luona, esimerkiksi jouluisin (ja riideltiin silloinkin harvoin). Ei vaan välitetty toistemme kuulumisista.

Vielä raskaana ollessanikin meinasi välit taas katketa, kun kutsuin siskon mukaan mun vauvakutsuille. Systeri nauroi mulle puhelimessa ”että miksi mä olisin sinne tullut, kun en tykkää edes yhtään vauvoista ja tää sun vauva on eka, josta on pakko tykätä”. Sanoin, ettei ole pakko tykätä ja lopetin puhelun ennen kuin alkaisin huutaa tai itkeä. Se satutti mua todella paljon, ettei siskoa kiinnostanut tuleva lapsi. Kaikki ne raskaushormonit siihen mukaan vielä ja itkin koko illan. Mies osasi onneksi lohduttaa ja sai mut unohtamaan ja antamaan anteeksi moisen töksäytyksen.

Lapsen syntymisen jälkeen jotain on ainakin toistaiseksi loksahtanut sisarussuhteessamme paikoilleen. Sisko on käynyt meillä monta kertaa pitämässä mulle seuraa ja auttamassa kodinhoidollisissa asioissa. Pitkästä aikaa ollaan taas kavereita. Tiedä sitten kauan tätä vaihetta kestää. Ollaan molemmat sillä lailla jääräpäisiä ja ikäviä suustamme, ettei kovin isoa konfliktia tarvita, kun sota on taas päällä. Mutta tällä hetkellä en kaipaa (enkä kaivannut aiemminkaan) sotaa ja koen kasvaneeni äitiyden myötä sen verran aikuisemmaksi, että tarvittaessa varmaan osaisin niellä pahat sanat ja antaa olla.

Minulle sisaruus tuntuu ristiriitaiselta, katkeraltakin. Olen aina kadehtinut heitä, joilla on hyvät ja läheiset välit sisaruksiinsa. Olen myös aina toivonut, että mulla olisi isoveli pikkusiskon sijasta. (Noh, en nyt enää aikuisena mutta silloin aikoinaan.) Jos esikoiseni olisi tyttö, en edes harkitsisi hänelle pikkusisarusta. En olisi voinut ottaa sitä riskiä, että kuopuskin on tyttö ja siirrän (tiedostamattani) omat ja vanhempieni virheet heidän väliseen suhteeseensa. Ehkä pojan kanssa se olisi erilaista.