Puoliväli 20+0

Tänään olemme päässeet taas yhden raskausetapin kohdalle, puoliväliin. Raskausviikko 20+0 tänään ja jäljellä 140 päivää laskettuun aikaan. Hurjalta tuntuu ja samalla myös todella pitkältä ajalta, vaikka loppuvuosi varmasti hurahtaakin ihan tuosta noin vain.

Mies on ollut viime aikoina hyvin kiinnostunut masusta ja sen asukkaasta. Silittelee mahaa ja kyselee siltä kuulumisia. Tiistainen päivystyskäynti varmaan säikytti myös miestä, kun se on nyt ollut paljon enemmän tuollainen. Luonnostelin tätä tekstiä aamulla ja silloin tilanne oli vielä se, että liikkeitä ei kovin paljon tunnu vatsan läpi. Puolenpäivän tienoilla pikkuinen vallan riehaantui ja näin muutaman kerran, kuinka pötsinahka heilahti! Ihmeellistä. Ja vähän pelottavaakin, sillai alienmaisesti. Ekalla kerralla itse asiassa säikähdin ihan, oli se sen verran yllättävää. 😀

Puolivälietapista ei nyt ihan kauheasti ole muuten sanottavaa. Olo on ollut toisella kolmannekselle ekaakin parempi. Alaselän jumitukset ja kivut ovat kyllä lisääntyneet mutta ne johtuvat kyllä varmasti muustakin kuin masusta. Kuten epäergonomisesta työasennosta toimistossa ja iltamakoilusta sohvalla. Masu kyllä kasvaa ja on siitä alkanut tulla jo ihan palautettakin. Tosin vasta niiltä, jotka tietää mun olevan raskaana. Muut ihmiset tuntuvat lähinnä vilkuilevan mutteivät sentään sano mitään. Eilen huomasin, että kadulla naiset kiinnittävät erityisen paljon huomiota vatsanseutuuni. Se oli jo hieman vaivaannuttavaa. Kauhulla odotan sitä hetkeä, jos/kun joku vieras ihminen tulee koskemaan mahaa. En todellakaan pysty sietämään ajatusta sellaisesta. Toivottavasti niin ei käy, ja jos käy toivottavasti osaan itse käyttäytyä fiksusti enkä esimerkiksi refleksinomaisesti tinttaa jotain mummelia nenään.

Olisin laittanut tähän kuvan puolivälimasusta, mutta Lily haluaa jostain syystä kääntää sen vaakatasoon. Ei pysty hyväksyy, joten lukijat jäävät nyt ilman kuvaa ainakin siihen saakka, kunnes keksin keinon, millä tuonkin typerän ominaisuuden saa kierrettyä.

Kävimme muuten perjantaina serkkuni luona visiteeraamassa ja tervehtimässä heidän kesäkuun lopussa syntynyttä tyttöään. Voi, että miten hän oli suloinen. Kovasti oli tytöllä tukkaa päässä ja isot jalat. Niin pieni ja avuton se kuitenkin oli, että en tiedä tuliko itselle enempi  paniikki (pystynks mä tähän edes?!) vai suunnaton hellyys. Ehkä kuitenkin jo enemmän jälkimmäinen. Mies oli ainakin ihan myyty.

Serkun vaimolla (joka on siis mun oikein hyvä ystävä) synnytys ei mennyt ihan nappiin, stoori kuulosti jopa pelottavalta kaikkine raskausmyrkytyksineen ja verenhukkineen. Onneksi mitään pahempaa ei käynyt. Toivon todella, että meillä menee asiat hieman helpommin synnytyksen suhteen. En ole kauheasti vielä asialle ajatuksia uhrannut mutta tollasen pelottavan kertomuksen jälkeen haluaa taas hieman enemmän ottaa asioista selvää. Verenpaine ainakin on ollut koko ajan tähän mennessä hyvissä lukemissa, toivottavasti pysyykin sellaisissa. Hieman tuntuu olevan tuurihommaa tuokin, kelle ne vaivat kasautuvat. Tuokin ystävä on ollut aina hyväkuntoinen ja terve ja silti sai sen myrkytyksen.

Huomenna aion kertoa raskaudesta pomolleni. Keskiviikkona on rakenneultra.