Surumielisyyttä

Luin juuri eräältä mammafoorumilta, että kanssakeskutelija oli menettänyy lapsensa raskausviikolla 35. En tällä hetkellä keksi mitään pahempaa, mitä voisi tapahtua kuin tuon. Olen niin pahoillani sen perheen puolesta. Ja pelkään omani puolesta, että käy jotain tuollaista.

Kiitän onnetarta, sattumaa ja Luojaakin (vaikka olen pahainen pakana) joka kerta, kun vauva liikkuu. Ei se ole enää pelkkä sikiö. Ei se oikeastaan ole edes se vaan hän. Melkein jo nimikin hänellä on. Päivittäin mietin, miltä hän näyttää tai millainen hän on luonteeltaan.

Miten ikinä voi selvitä lapsensa menettämisestä? Ajatus on niin kamala, etten oikastaan halua edes pohtia tällaista. Piti vain saada tämä kauhea ahdistus purettua johonkin. 

Laskettuun aikaan 27 päivää, rv 36+1. Poika on liikunut tänään vilkkaasti. <3